maanantai 20. maaliskuuta 2017

Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit


Tuomas Hopun uutuuskirja Sisällissodan naiskaartit - Suomalaisnaiset aseissa 1918 on sellainen jonka ilmestymisestä olin hyvinkin riemuissani ja kyllä tätä on jo muutama kuukausi odotettukin. Ostin välittömästi. Feministimyönteisenä tunnen suurta kiinnostusta näitä naiskaarteja kohtaan. Itseäni näissä naiskaartilaisissa kiehtoo sukupuolirajojen rikkominen ja silloisten ahdasmielisten moraalikäsitysten lokaaminen, vaikkei aseisiin tarttumisessa ja väkivaltaan turvautumisessa sinänsä olekaan mitään ihailtavaa.
Kansikuvatytöstä Martta Pyrhösestähän minä kirjoitin vasta joulukuussa viimeksi, ja ette uskokaan, että arvasin etukäteen kirjan kanteen päätyvän juuri tämän kuvan. Kirjan kuvitukseksi ei muuten ole juurikaan päätynyt mitään ennen näkemättömiä helmiä paria siviilipotrettia ja EK:n pidätyskuvaa Toini Mäkelästä lukuunottamatta. Mitään sen kummempaa esittelyä en nyt tästä loistavasta ja erittäin kiintoisasta kirjasta kirjoita, vaan julkaisen pari toisaalle laatimaani esseetä tämän tiimoilta.

Kirja kertoo luonnollisesti etupäässä punakaartin naiskomppaniosta, mutta myös valkoisilla naisilla oli aikeita aseellisten naiskaartien perustamiseksi.
Tällaisia hankkeita oli Haapavedellä, Oulussa ja Ylistarossa. Valkoisessa lehdistössä julkaistiin helmi-maaliskuun vaihteessa muutamia puoltavia kirjoituksia aiheesta ja joku taho oli ilmeisesti lähettänyt eri tahoille myös "kehoituskirjelmiä" naisten militarisoimiseksi. Tälläinen kirjelmä oli päätynyt myös Lapuan Naisyhdistykselle, jonka puheenjohtaja Hilja Riipinen asiasta Suomalaisen Naisliiton Helsingin osaston puheenjohtajan Amanda Vahterin kanssa keskusteltuaan tyrmäsi täysin. Riipinen lähetti välittömästi ylipäällikkö Mannerheimille kirjelmän jossa vastustettiin naisten aseistautumista siveellisiin ja taloudellisiin syihin vedoten. Mannerheim totesi vastauksessaan odottavansa naisilta apua sairaanhoitoon, vaatehuoltoon ja kodinhoitoon liittyen, mutta piti sotaista kamppailua rintamilla yksinomaan miesten oikeutena ja velvollisuutena. Vaikkei Mannerheim varsinaisesti naisten aseistautumista kieltänytkään, riitti tämä lausunto Riipiselle ja Vahanderille, joiden jyrkkä kannanotto lopetti viimeistään valkoisten naisten aseistautumisen.
Sodan loppuvaiheessa sanomalehti Kalevassa julkaistiin vielä kansantaiteilija Pasi Jääskeläisen yleisönosastokirjoitus, jossa hän puolusti naisten aseellista toimintaa. Hänen profeetallisen tekstinsä mukaan pieni Suomi tulisi vielä kohtaamaan voimistuneen suuren Venäjän, joten tuossa tulevassa taistelussa tarvittaisiin myös asekuntoisia naisia. Tämä innoitti myös Haapaveden valkoiseen naiskomppaniaan kuuluneen Maria Ahonperän lähettämään kiitoksen Kalevaan Jääskeläisen kirjoituksen johdosta. Talollisen tytär Ahonperä on ainoa nimeltä tunnettu valkoinen naiskaartilainen. Hänen kirjoituksensa mukaan Haapavedellä harjoitelleiden naisten motiivina oli harmistus siitä, että monet miehet ovat niin itsekkäitä, etteivät uskalla astua riveihin ja vieläpä kieltävät toisiaankin lähtemästä. Tällä hän viittasi siihen, etteivät Pohjanmaan aseistariisunnan jälkeen läheskään kaikki suojeluskuntalaiset olleet halukkaita lähtemään etelään taistelemaan

Wikipediassa on artikkeli Viipurin merkinantokomppaniasta. Se on kovasti puutteellinen ja laatijalla on myös mennyt sekaisin Viipurin nais- ja merkinantokomppaniat. Ensin mainittu perustettiin 19. helmikuuta 1918 ja alkuaan siihen kuului satakunta naista. Kaikkiaan Viipurin naiskomppaniaan kuului koko kevään aikana yli 150 naista. Komppanian päällikkönä toimi 22-vuotias Toimi Mäkelä, Anna Mäkelän ollessa varapäällikkönä. Plutoonan päälliköitä olivat Pullilan taistelussa kaatunut jo 39-vuotias Katri Savolainen, Hulda Halonen, Roosa Mäkelä ja Emilia Leskinen. Maaliskuun vaihteessa naisjoukko jakautui kahtia osan siirtyessä Viipurin merkinantokomppaniaan. Pääosa naisista jäi jatkossakin varsinaiseen naiskomppaniaan, jonka tehtävänä oli aluksi suorittaa vahtipalvelusta Viipurin kaduilla, toimia punakaartin esikunnan lähetteinä sekä vartioida kotiarestiin tuomittuja henkilöitä, kuten pankinjohtaja Castrenia ja tehtailija J.H. Leinoa.
Viipurin merkinantokomppaniaan siirtyi yli 30 naista, mutta se ei ollut puhdas naiskomppania, sillä mukana oli myös miehiä. Merkinantokomppanian komentajana oli entinen murhasta tuomittu elinkautisvanki Tuomas Raunio, joka oli armahdettu punaisen vallankumoushallituksen toimesta. Merkinantokomppanian naiset olivat Viipurin naiskomppanialaisten tavoin puetut yhdenmukaisiin venäläisiin univormuihin. Komppaniaan määrätyt naiset harjoittelivat morsetusta hotelli Ariston tiloissa, Viipurin tennishallissa sekä keskuskansakoulun juhlasalissa. Koulutuksessa naisille opetettiin merkinantoa signaalilyhdyillä, lipuilla ja pillillä. Kolmen viikon koulutuksen jälkeen oltiin valmiita lähettämään heidät Antrean rintamalle, jossa Merkiantokomppanian naisia oli ainakin Kilpeenjoella ja Syvälahdessa. Rintamalla heidän toimenkuvaansa kuului tähystys ja tykistön ohjaaminen.
Varsinaisia naiskomppanialaisia siirrettiin rintamalle maaliskuun lopulla, jolloin naisosasto yhdistettiin Viipurin 6. reservikomppaniaan. Tämä joukko kärsi pahoja tappioita 13. huhtikuuta Pullilanmäen lounaisrinteellä käydyssä taistelussa. Tämän tutkimuksen myötä surmansa saaneiden määrä on noussut yhdellä yhdeksään. Aiemmin tuntematon Pullissa menehtynyt naiskomppanialainen on Ida Pulkkinen, joka oli mahdollisesti pietarinsuomalainen. Naiskaartilaisia toimi myös ratavahteina Kavantsaaren ja Talin välillä ja ennen Viipuriin perääntymistä he osallistuivat myös taisteluihin ainakin Lavolassa Saimaan kanavan varrella.
Viipurin taistelussa naisia oli Patterinmäellä, Kangasrannassa ja Kelkkalassa, jossa komentajana toimi Anna Mäkelä. Merkinantokompanialaisia oli ainakin Viipurin linnan tornissa tykistön tähystäjinä. Näissä viimeisissä Viipurin taisteluissa menehtyi vähintään viisi naiskomppanialaista, kuten Pullilassa päällikkönä ollut Eeva Sato. Haavoittuneista mainitaan Hilja Eskelinen, Amanda Härkönen, Eeva Ryysyläinen, Lydia Hanski, kirjan kansikuvatyttö Martta Pyrhönen, Impi Kiukkonen sekä Dagmar Dahlberg.
Wikipedian mukaan suurin osa naiskomppanialaisista pakeni Venäjälle, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Naispataljoonan päällikkö Toini Mäkelä oli yksi harvoista Hektos-laivan kyydissä 28. huhtikuuta, viimeisenä päivänä ennen antautumista paenneista naiskaartilaisista ja kaikkiaan Viipurin naiskomppanialaisia onnistui pakenemaan Venäjälle Hopun arvion mukaan parikymmentä. Näistä osa oli mukana Viipurista ulos Uuraaseen murtautuneessa ryhmässä.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Toinen talvi fatbikella

Toinen talvi fatbikella alkaa olla takana. Tämä talvi poikkesi edellisestä siten, ettei lunta ole juurikaan ollut. Tämä on mahdollistanut sen, että koko talven on voinut ajaa maastossa.
Ensilumi tuli jo poikkeuksellisen aikaisin, marraskuun alussa. Väillä se suli kokonaan pois ja lämpötilan pysyessä plussalla tuli sitten ajettua välillä maantiellä CC-pyörällä.
Kilometrejä on kertynyt Spessulla marraskuun alun jälkeen jo noin 2000 ja kaikkiaan tämän pyörän mittarissa on nyt 4000 kilometriä.
Vaakaputken onnistuin syksyllä kolhimaan johonkin ihan huomaamattani. Onneksi ei ollut kallista hiilikuitua. Siihen olisi tullut ehkä rumempikin jälki. Alurunkoja ei tarvi sääliä.
Mitään pahempia teknisiä ongelmia ei ole eteen tullut. Etujarrukahva alkoi tässä talven aikana tuntumaan aika löysältä ja aikomus oli ilmata se. Nämä Shimanon uudemman malliset nestejarrut vaativat kuitenkin aivan oman ilmaussarjan, jota itselläni ei ollut, eikä pyöräliikkeestäkään sellaista hyllystä löytynyt. Niinpä kokeilin valuttaa kahvassa olevan ruuvin kautta hieman lisää jarrunestettä samalla varovasti kahvaa pumpaten ja sehän auttoi, ei tarvinnut ilmausta. Taas ottavat kummatkin jarrut yhtä hyvin kiinni. Etujarrulevyssä lienee kuitenkin hieman rasvaa, koska se ei ole läheskään yhtä tehokas takapään kanssa. Puhdistaminen auttanee.
Lämpötilan sahatessa nollan molemmin puolin johtaa tietysti siihen, että maastossa on ollut lähes koko talven paikoitellen erittäin liukasta. Ilman nastarenkaita ei tänä talvena olisi ajelusta tullut yhtään mitään. Onneksi oli nämä 45NRTH Dillinger nastarenkaat, joihin olen toisenkin talven jälkeen erittäin tyytyväinen. Vaikka välillä on tullut ajeltua täysin lumettomassa maastossa, ovat kaikki nastat edelleen tallessa.
Sitten myös sananen syksyllä ostamistani Bontrager OMW talvipyöräilykengistä, kun lupasin syksyllä lisää kokemuksia myöhemmin.
Pieni onnettomuus kävi jo parin viikon käytön jälkeen. Maastossa ajaessa oksa tai vastaava repäisi varteen ison palkeenkielen, kyllä harmitti. Varret eivät selvästikään ole kovin vahvaa materiaalia.
Liimasin sitten sisäpuolelle ison kumipaikan ja korjaus onnistui varsin hyvin. Ulkoapäin on vaikea havaita vauriota, eikä sitä ole varsinaista haittaa.
Sitten niihin kenkien lämpimyyteen. Tammikuun puolen välin jälkeen olivat talven kylmimmät kelit ja tuollaisessa miinus 17-18 asteen pakkasessa tuli ajeltua vajaan parin tunnin maastolenkkejä.
Kolme varttia tarkeni hyvin, sitten alkoi varpaat hiljalleen kylmettyä. Jälkimmäisenä päivänä toisen jalan varpaat oli sen verran kylmät, että lämpimään tullessa oli jonkin aikaa pientä kirvelyä varpaiden lämmetessä. Tämä oli kuitenkin kaukana siitä, mitä joskus on pahimmillaan ollut. Tuollaisessa alle kymmenessä pakkasasteessa pärjäsi varsin hyvin sen pari tuntia, jota tuli yleensä aina iltapäivisin käytyä ajelemassa. Parasta on kuitenkin, ettei hankalia kengänsuojuksia ole enää tarvinnut käyttää kertaakaan koko talvena. Kengät ovat siis olleet paras uutuus talvipyöräilyyn, mitä koskaan tätä ennen on tullut vastaan.
Parin tunnin vakiolenkkiä olen siis ajellut koko talven. Koivulan läpi Tapaninvuoren kautta ja hautausmaan sivustaa pitkin joen rantaan ja voimalaitospadon kautta Kaukolan metsiin. Sieltä vaihtelevia polkuja pitkin Katajasuon kautta Petäjäsuolle ja hieman toista reittiä takaisin.
Kilometrejä kertyy parikymmenta ja aika retkeilyvauhtia tullut koko talvi ajeltua. Liukkaus ja toisinaan paksu lumi hidastavat. Tuo Kaukola-Petäjäsuo väli on nykyään suosikkimaastoani. Sinne on tullut paljon uusia polkuja ja retkeilyreittejä, kiitos Kotkan Ladun kartoittaman retkeilyreitin.
Maasto on kaikkiaan varsin vaihtelevaa. Löytyy pieniä hiekka- ja traktoriteitä, pitkospuita ja kovia kallionousuja laajan polkuverkoston lisäksi.
Kuvauspaikkana toimi Kymijoen Siikakosken "aarniometsäalue". Pieni pitkälti luonnontilainen metsäläntti joen varressa, jossa on paljon vanhoja puita. Alue on suosittua ulkoilumaastoa ja siellä olevaa runsasta polkuverkostoa on ehostettu kunnollisilla ojien ylittävillä silloilla. Jokiveden ollessa korkealla osa alueesta jää veden alle muodostaen matalan laguunin. Alueeseen kuuluu myös 1986 perustettu arboretum, eli puulajipuisto.
Alueella on myös runsaasti ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoituksia ja koko jokivarsihan näitä on täynnä. Minään kummoisena maastopyöräilykohteena aluetta ei voi pitää sen pienuuden takia, mutta usein tulee koukattua sen kautta.