torstai 31. heinäkuuta 2014

Eripurasta eheytymiseen


Liki 30 asteen hellettä ja luvattua ukkosmyrskyä uhmaten suuntasin Orbean keulan kohti Taavettia ja siellä sijaitsevaa Kauppa-Aittaa. Ukkosrintaman alta ehdin pois ja selvisin hengissä myös Hamina-Taavetti maantieltä, joka on kyllä välillä melko ahdistava ajettava varsinkin arkipäivinä. Sinänsä maastollisesti erittäin hieno tie, tykkään muuten ajaa, mutta kapeus, mäkisyys ja mutkaisuus yhdistettynä runsaaseen rekkaliikenteeseen ei ole se turvallisin yhdistelmä. Ainoaksi haveriksi jäi törmäys ampiaiseen joka saman tien tuikkasi myrkkypiikkinsä suoraan silmien vällii. Teki muuten kipiää, onneksi ei ole allergioita.
Niin, kyseisessä "wanhan ajan" liikkeessä kun on myynnissä äskettäin ilmestynyttä Etelä-Karjalan maakuntayhdistyksen julkaisemaa Eripurasta eheytymiseen -vuosikirjaa. Samalla tarttui mukaan myös Pentti Pylkön viime vuoden lopulla ilmestynyt Vaiettu vuosi - Savitaipaleen rintama 1918 kirja. Tuohan on julkaistu sen verran matalalla profiililla, että huomasin tämän olemassaolon vasta äskettäin Kansalliskirjaston kokoelmia selaillessani ja mielenkiinto heräsi heti. Kirja sai kylläkin hieman nuivat arvostelut Etelä-Saimaassa, mutta ostin tämän silti.

Yhteistä kirjoille on se että, Pylkkö vastaa myös tämän kirjan ensimmäisestä osiosta ja tämä taitaa olla aikalailla lyhennetty versio Vaiettu vuosi -kirjasta, jota siis en ole vielä ehtinyt kuin vähän selata. Tässä käydään pikaisesti läpi Savitaipaleen, Lemin, Luumäen, Suomenniemen ja Taipalsaaren suojeluskunnat ja punakaartit, sekä punaisen ja valkoisen terrorin tällä alueella. Hyvä tiivistelmä ja ilmeisesti Pylkkö on ottanut onkeensa tuosta Marko Tikan kritiikistä, sillä Hämäläisen "punikkiperheen" kohtalosta kirjoittaessaan hän kertoo oikeutetusti sen olleen ryöstö ja murha.  Tämähän oli näitä kotkalaisen "päälahtarin" Eino Havaksen (jonka haudan muuten löysin Parikan hautausmaalta - ei, en ole käynyt tanssimassa siellä) tekosia ja tähänkin tapaukseen on siis löytynyt hieman lisätietoja, tai ainakaan itse en ollut niistä tietoinen.

Kirjan toinen osa on nimeltään Myrskyn jälkeen ja siinä Antti Vanhanen kertoo sodan jälkeisistä tapahtumista ja eheytymisestä Lappeen-Lappeenrannan alueella aikana jolloin kommunistit ja sosialidemokraatit taistelivat työväestön sieluista ja viimeksi mainittu yritti tulla toimeen kaupungin porvariston kanssa.

Samaa aihetta jatkaa kolmannessa osiossa Vesa Vares, mutta valtakunnallisella tasolla kuvatessaan 1920-30 -luvuilla käytyä kamppailua joka lopulta johti "talvisodan ihmeeksi" kutsuttuun ilmiöön. Kiintoisaa on myös Vareksen näkemykset äärivasemmistoon ja IKL:ään liittyviin uskomuksiin, sekä myyttinä elävään oletukseen suomalaisten saksalaismielisyydestä 1930-luvulla.

Mitään sinänsä uutta tai mullistavaa tutkimustietoa kirja ei tuo, mutta toimii erittäin hyvänä historiankertauksena itsenäisyytemme ensimmäisiltä vuosikymmeniltä.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Itä-Uudenmaan kierros

Yamma yamma, gabba gabba. Viikko sitten kävin ajelemassa Itä-Uudenmaan vähemmän koluttuja teitä reitillä Loviisa-Liljendal-Myrskylä-Artjärvi-Elimäki ja Hurukselan tietä takaisin.  Ensinnäkin ilouutisena uusien ajoreittien etsijöille; Mickelspiltomin ja Myrskylän välistä soratietä on asfaltoitu muutaman kilometrin matkalta, milloin tämä on tapahtunut on itselleni epäselvää. Tästä kun taitaa olla jo liki 10 vuotta kun edellisen kerran täällä kävin. Soratietä on jäljellä vielä vajaa 4 kilometriä ja se oli ihan kohtalainen ajettava. Ensisijaisena tarkoituksena oli käydä kuvaamassa nuo 2 punamuistomerkkiä, niiden bongailua kun nyt tulee jossain määrin harrastettua. Samalla kävin myös katsastamassa tämän Ruskeakallion rotkon.
Löysin paikan sattumalta jo pari vuotta sitten, kun päätin käydä lähempää katsomassa tielle näkyvää mielenkiintoiselta vaikuttavaa kallioseinämää. Myös maaston kuluneisuus paljasti, että täällä on oltava jotakin erityistä.
Ensimmäisellä käynnillä havaitsin, ettei rotkoon ole menemistä kuivin jaloin. Päätin odotella kuivempia kelejä. Sittemmin löysin tästä kohteesta mainintaa geokätköilijöiden sivulta, samalla selvisi myös paikan nimi. Tältä näyttää siis rotkon suuaukolla. Ensimmäisen kymmenen metrin jälkeen on vinkkelikulma ja mitä sitten seuraa jäi mieltä kiihoittavaksi mysteeriksi.
Nyt siis toinen käynti paikalla. Tämä ei varmaankaan kuivu koskaan, joten kengät pois ja kahlaamaan. Vesi näytti melko matalalta, mutta upottavan mutapohjan takia vettä oli syvimmillään melkein polviin asti. Lisäksi pohjalla olevat liukkaat puunrungot tekevät liikkumisesta hieman haastavaa. Toisaalta rotko on erittäin kapea, paikoin vain noin metrin verran, että seinistä on hyvä ottaa tukea. Juurikin rotkon kapeus suhteessa korkeuteen ja sen pituus tekee tästä erityisen hienon paikan.
 Kulman takaa paljastui taas toinenkin kymmenmetrinen pätkä.
Jonka jälkeen selvisi,että onkaloon olisi ollut toinenkin sisäänkäynti. Tosin suurten kivien välinen rako oli kyllä hyvin ahtaan näköinen ja olisi vaatinut aikamoista kiipeilyä. Eikä täältäkään olisi päässyt kuivana sisään rotkon viimeiseen osaan, joka on muita ylempänä ja täysin kuiva. Tämän perällä oli myös se geokätkö.
Nämä sinänsä varsin ala-arvoiset kuvat eivät tee kunniaa paikan jylhyydelle ja mittasuhteille, joten hienojen (suomalaisten) luontokohteiden ystäville tutustumisen arvoinen paikka.
Myrskylässä ei ollut punakaartia, eikä kunnan alueella taisteltu. Paikallisia punaisia liityi kuitenkin Loviisan ja Lahden punakaarteihin n. 30 henkeä vapaaehtoisesti ja 70 pakko-ottojen kautta, mikä sittemmin muodostui kaksinkertaiseksi tragediaksi. Ensin rauhaa rakastavia työläisiä pakotettiin sotimaan ja kapinan jälkeen lahdattiin tutkimatta pärstäkertoimen mukaan tai tapettiin nälkään keskitysleireillä. Valkoinen terrori koitui useiden myrskyläläisten kohtaloksi Orimattilan taistelun jälkeen. Vanha sananlasku yksi suomalainen vastaa kymmentä ulkomaalaista ei siellä pitänyt alkuunkaan paikkaansa kun vastassa oli saksalainen rautakorko. Saksalaisten tappiot Orimattilan taistelussa 13.4. 1918 olivat 1 kaatunut ja 1 haavoittunut, suomalaisten 95-130 surmansa saanutta. Näistä myrskyläläisiä oli 26 miestä, joista pääosa on merkitty pakolla otetuiksi. Lisäksi huhtikuun lopulla teloitettin Myrskylän Kankilassa 6 Pernajan punaista ja yksi paikallinen näyttää surmatun paikkakunnalla vielä 11. kesäkuuta. Lisäksi 2 valkoisiin lukeutuvaa jotui ryöstömurhan uhreiksi paikkakunnalla 10.4. Tästä itselläni ei ole tietoa olivatko syyt poliittiset.

V. 1946 pystytetty muistomerkki sijaitsee erittäin edustavalla paikalla kirkon vieressä, mistä johtuen epäilen, ettei siihen ole haudattu ketään. Lisätietoja asiasta vastaanotetaan.
Artjärven punamuistomerkistä itselläni ei ole muita tietoja kuin mitä netistä ennestäänkin löytyy. Siinä on teksti "Elimme taistelimme Suomen työväenluokan puolesta", sekä surmansa saaneiden nimiluettelo. Tähän haudattiin omaisten toimesta Vuorenmäen taistelussa kuolleita artjärveläisiä. Lisäksi syksyllä 1966 tähän siirrettiin myrskyläläiset Johan Harju ja Lennard Koskinen, iittiläinen Mauno Salpala sekä kaksi tuntemattomaksi jäänyttä. Nämä olivat olleet aiemmin haudattuna jossakin metsässä. Varat muistomerkkiin saatiin yleisellä keräyksellä ja se valmistui 1969.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Liikennepoliittista kiukuttelua

Seiskatien reunaan Mokran suoran ja Siltakylän välille on rakenteilla ihan uusi kevyenliikenteen väylä. Nyt vasta! Tämähän valmistuu jokseenkin samaan aikaan kuin liikenne siirtyy uudelle moottoritielle. Sen jälkeen saakin ajella uudella kelvillä vaikka vieressä menee leveä, suora ja liikenteeltä lähes tyhjä entinen valtaväylä. Näemmä on joku periaate, että jokaista moottoritiekilometriä kohden pitää rakentaa myös tietty määrä kevyenliikenteen väylää. Tämä johtaa sitten näemmä tähän, että niitä rakennetaan paikkoihin joissa ne ovat käytännössä täysin tarpeettomia. Täydellistä resurssien haaskausta ja turhaa maaäidin raiskausta. Mieleen tulee useampiakin paikkoja joissa tämä olisi ollut liikenteellisesti ja turvallisuudenkin nimissä parempi rakennuskohde.
Toisaalta taas jo rakennettujakaan väyliä ei saada viimeisteltyä loppuun. Purolan läntisen liittymän kohdalle on valmistunut myös uusi kelvi jo yli vuosi sitten. Mutta jäänyt juuri ratkaisesvasti keskeneräisesksi, ellei sitten satu olemaan liikkeellä maastopyörällä.
Tässä vielä toinenkin kohta samalta alueelta. Purolan suunnastakaan ei pääse asfaltille ilman läskipyörää ja toisekseen jos ihan tarkkoja ollaan, niin eikös myös tuo liikennemerkki kiellä ajamasta sen takana näkyvälle asfaltille.
Tässä ei ole kyse mistään metsäautotiestä, vaan uudesta kevyenliikenteen väylän linjauksesta Heinlahden liittymän kohdalla. Koskakohan tämäkin saadaan valmiiksi? Erittäin jyrkkä mutka toimii samalla myös tehokkaana näköesteenä mutkan takaa kaahaville mopopojille. Toisaalta kunhan se moottoritie valmistuu, niin sitten onkin huomattavasti joutuisampaa ja turvallisempaa ajella ajoradan reunaa kiertoliittymän kautta.
Tältä taas näyttää entinen valtamaantie. Petäjäsuon metsissä on vielä muutamassa paikassa näkyvissä alkuperäisen alisen Viipurintien linjauksia. Vasemmalla olevat kivet ovat siis tien reunakiviä. Oikeassa reunassa saniaisten seasta löytyy tien toinen laita. Keskellä olleet hiekat on kerätty pois 1930-luvulla valmistuneen nykyisen Sutelantien tarpeisiin. Se taas palveli valtatienä aina 1970-luvun puoliväliin asti.
Olen muuten ajanut aikoinaan kerran tai pari tällä aaltopeltisitikalla.
Kokemusta voi luonnehtia joko kammottavaksi tai mielenkiintoiseksi.
Kuvaa kabiinista. Hyväntuulentielläkin alkoi jo vauhti pelottamaan.
Takaosastossa kuljetettiin väkeä työmaalle. Nuo reunassa näkyvät "penkit" toimivat siis istuinpaikkoina. Taisi olla joskus lähemmäs kymmenenkin neitiä kyydissä haravat käsissä. Huipputurvallista ja silloin varmaan ihan lainmukaistakin???
Alueella olisi hieman lisääkin UE-kohteita, mutta nyt käydessäni oli niin märkää, ettei huvittanut pidempää kahlata pitkässä ruohikossa ojien keskellä. Kengät sain läpimäräksi lyhyemmälläkin matkalla.