tiistai 19. marraskuuta 2013

Tampereella nääs.

Jottei menisi aivan kirjallisuusblogiksi, niin seuraavaksi jotain aivan tavattoman mielenkiintoista. Nimittäin nyt katsellaan valokuvia kesälomamatkaltani. Kävin nääs niinkin eksoottisessa paikassa kuin Tampereella. Könnöndeilillä tehtiin matkaa, ei nyt sentään ihan kotoa asti, vaan meidän "tiluksilta". Pari sataa kilometriä tuli mittariin ja aikaa pysähdyksineen kymmenisen tuntia, ei muista enää. Pakolliset pysähdykset esikaupungissa oli tietysti Messukylässä ja Kalevankankaalla. Ensimmäinen bongattava kohde keskikaupungilla löytyy Vellamonkadulta.
Tässä sitä sitten pönötetään tavara-aseman seinustalla. Tämä arvorakennushan meinataan uhrata yksityisautoilun alttarille. Täällä meilläpäin autoista puuttuvat vinkkarit (mitä tekstaripalstaa olen lukenut, ei tosiaankaan pitäisi), Tampereella taas ei ole kääntyviä etupyöriä. Niinpä tämä 1905 valmistunut tavara-asema halutaan jyrätä matalaksi, jotta kadussa oleva hurja shikaani saadaan oikaistuksi.
Tämä kyseinen kuva, itselaukaisimella otettu - siksi vinossa, on juuri siltä paikalta joka on myös Paha maisema -kirjassa. Huomasin vasta jälkikäteen, että se vanhempi tunnettu kuvasarja on ilmeisesti ratapihan puolelta täysin vastakkaiselta kulmalta. Siinä kun näkyy jo purettua peltimakasiinia . Olisin halunnut käydä myös sen kuvaamassa / bongaamassa. Sinne radanvarteen oli kyllä pääsy estetty aidoin ja lukituin portein. Tai kyllä tämä koko alue on aidattu, mutta tässä päädyssä oli onneksi lukitsematon portti.
     
Seuraavana kohteena oli sitten Näsilinna. Tuossa seinustalla katsellessa itään päin Mustanlahden kallioita huomasin, että kylläpä ovat puut ja pensaat kovasti kasvaneet. Eihän tuossa ennen ollut mitään näköesteitä Lapinniemen suuntaan. Pelkkää avaruutta. Tai tietysti huhtikuussa pensaisto on vielä ihan erilaista kuin näin heinäkuun alussa.
Pensaikon taakse mennessä sain kuitenkin näköyhteyden tuohon rautatiesiltaan. Seuraava suunta oli sitten kohti Pispalaa. Tuli todettua, että kovasti jyrkkiä katuja sielläpäin ja tietysti bongattua haulitorni sekä kaupungin uudempaa nähtävyyttä edustava Vastavirta-klubi. Taisi olla suljettuna, tai ainakin terassi oli tyhjänä asiakkaista. Muutama punkkarin-retku tuli vastaan. Nuorempaa väkeä.
Varsinaisena kohteena oli tietysti legendaarinen Pispalan VPK-talo. Tämähän esiintyy yhtenä tapahtumapaikkana Lauri Viidan Moreenissa: Palokunnan talon pihassa oli joukko kiväärimiehiä ja kolme aseetonta kävelytettiin juuri rakennuksesta ulos, kun Elina astui sisään. - Näkemiin Elina! sanoi Lempi. Saattaja painoi oven kiinni. Nyt vasta Elina hiukan selviytyi hämäännyksestään ja yritti rientää Lempin luo, mutta hänet työnnnettiin rajusti takaisin. Mitä tämä merkitsi. Elinalla oli kauhea tunne. Hän ei tiennyt sille mitään nimeä, niin, hän ei tietänyt mitään, mitä se oli. Ihmisten kasvot olivat tänä päivänä niin kummalliset, jäykät, kuin säikähtäneet. Mikähän Armastakin oli mahtanut vaivata? Mihin he olivat menneet, ei, mihin heitä oli viety?
- Mitäs te täältä haette?
- Käskettiin tulla siivoamaan.
- Kuka käski?
- Tuomari.
- Mikä helvetin tuomari.
- En minä tiedä, mutta Rantalassa se oli.
- Jaha, menkääs nyt tekin vähäksi aikaa tuonne perähuoneeseen!
[ - ] Ovi aukeni.
- Onko täällä se siivooja? Hakekaa keittiöstä ämpärillinen vettä ja jokin harja tai luuta ja tulkaa ulos, siellä on hiukan siivottavaa.
Elina haki ja meni. Hän ei vieläkään tietänyt, mitä hän ymmärsi, mutta jotakin hirmuista se oli. Nyt hän tuli ulos. Mihin päin? Joku viittasi: tuonne! Elina lähti sinne päin, katsoi seinustalle, katsoi ja näki. Silloin hän tiesi mitä ymmärsi - ja lakkasi ymmärtämästä.
Viidasta puheenollen; samalla kun kävin Pispalanharjun korkeimmalla kohdalla katsomassa yhtä muistomerkkiä, huomasin viereisen talon seinässsä olevan muistolaatan kertovan paikan olevan Lauri Viidan synnyinkoti. Komeassa paikassa onnistunut syntymään, keskellä kansallismaisemaa.
Poispäin ajelin pohjoista reittiä, Suinulassa piti käydä, mutta kun karttaa ei ollut mukana (aivan turhaa painoa), niin onnistuin ajamaan ohi oikeasta risteyksestä. Joku toinen kerta sitten. No Orivedellä pysähdyin tietysti hautausmaan bongaamassa ja viimeisenä kohteena Länkipohjassa kuvassa olevalla paikalla jossa Lapuan lumiaura kohtasi matkansa pään.
Tässä vielä toinenkin kohde Länkipohjasta: Uotilan talon piha. Tämän paikan olen myös halunnut nähdä jo useamman vuoden ajan. Tarkalleen ottaen täällä kävin itseasiassa muutamaa päivää ennen Tampereen reissua. Pieni sadekuuro sattui juuri kohdalle - taivaskin itki.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Catharine Grant: Eläinten oikeudet


Oletus, ettei eläimillä olisi oikeuksia, ja harhaluulo, ettei niiden kohtelulla olisi moraalista merkitystä, on kerrassaan raivostuttava esimerkki länsimaisesta julmuudesta ja raakuudesta. Universaali myötätunto on ainoa tae moraalisuudesta.
Arthur Schopenhauer (1788-1860), filosofi.

Catharine Grant on kanadalainen poliittisen retoriikan tohtoriksi väitellyt kirjailija, historioitsija ja järjestöaktiivi. Tässä vastikään suomeksi ilmestyneessä Eläinten Oikeudet -kirjassa hän kertoo jokseenkin kaiken mitä ikinä pitää tietää eläinten hyväksikäytöstä.
Kirja on jaettu kaikkiaan kahdeksaan lukuun, joista ensimmäisessä käsitellään eläinoikeusliikkeen alkuperää ja historiaa. Kuten etukäteen arvasin, ei tarvitse mennä kuin sivuille 21-22 asti, kun jo esitellään Peter Singerin ja Tom Reganin eläinoikeusfilosofioiden eroja. Mitään akateemista lässytystä kirja ei silti ole, vaan asiat esitetään varsin kansantajuisesti. Myös radikaalin eläinoikeusliikkeen, Animal Liberation Frontin, toimintaa käsitellään varsin neutraalisti ilman ylimääräistä moralisointia.

Seuraavissa luvuissa käsitellään mm. eläinten oikeuksia eri kulttuureissa, uskonnoissa ja yhteiskuntaluokissa, käydään lävitse kaikki perinteiset ruoantuotantoon ja eläinperäisiin vaatteisiin ja muihin hyödykkeisiin liittyvät ongelmat, esitellään eläinten kohtelua viihdeteollisuudessa sekä katsotaan kriittisesti lemmikkieläinten pitämistä. Itseasiassa kirjassa on esitelty tiivistetyssä muodossa ihan kaikki, mitä sinun pitää ikinä tietää. En ainakaan itse keksinyt mitään aihetta, jota kirjassa ei olisi käsitelty. Tämä kirja tekee kaikki muut esitteet ja opukset tarpeettomiksi. Tai no tietysti tiettyihin osa-alueisiin syventymällä voi vielä esitellä mikrotietoa.

Kirjan lopusta löytyy sitten vielä lyhyesti ne perinteiset "mitä sinä voit tehdä" informaatiot, sekä Elisa Aaltolan Eläinoikeudet Suomessa osio, joka ei nimestään huolimatta keskity suomalaiseen eläinoikeusliikkeeseen paria sivua enempää, vaan siinä kerrotaan lyhyesti kotimaisesta tehotuotannosta ja muusta eläinten hyväksikäytöstä. Itse Grantin osuushan on enemmän painottunut Kanadan ja Pohjois-Amerikan tilanteeseen.

Itselleni kirja ei tuonut varsinaisesti mitään uutta informaatiota, tullut näitä juttuja seurattua jo 80-luvun loppupuolelta lähtien, mutta nuoremmalle polvelle tai varttuneemmalla iällä asiasta kiinnostuneille ehdottoman hyvä opus ja kyllähän tämä on sellainen kirja ja aihe, joka pitäisi sisällyttää jo peruskoulun oppimäärään. Tai no en minä näistä nykyajan oppimääristä kyllä tiedä yhtään mitään.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918


Lauantai-iltana 19. tammikuuta kolmisenkymmentä punakaartilaista lähti tutkimaan Pietisen puuseppätehdasta, jossa vihjeen mukaan sijaitsi suojeluskunnan salainen tukikohta ja asevarasto. Punaisten saapuessa tehtaalle paikalla oli 7 miestä, jotka piileskelivät yläkertaan johtavien portaiden päässä aseet ja käsipommit valmiina. Viilari August Andersonin noustessa portaita ylös valkoiset avasivat tulen varoittamatta ampuen Andersonia päälakeen. Tapahtumaa seuranneessa tulitaistelussa rakennukseen jäi valkoisilta yksi kaatunut ja yksi haavoittunut. Punaisista kuoli Andersonin lisäksi iäkkäämpi sekatyömies Antti Tenhunen. Lisäksi seuraavana aamuna löytyi maantieltä kaksi pahasti rusikoitua ruumista: Torsten Åberg ja Onni Naukkarinen, jotka olivat jääneet kiinni suojeluskunnan tiedustelijoina. Viipuri -keskeisen tulkinnan mukaan suomen sisällissota oli alkanut.

Viipuri 1918 on Teemu Keskisarjan (s.1971) 12. tietokirja. Aiemmin hän on kirjoittanut mm. eläimiinsekaantujista, sarjamurhaajasta, Stockmannin hulluista päivistä, Raatteen tien taistelusta sekä puuuteollisuusmies G.A. Serlachiuksesta. Tässä uusimmassa teoksessaan hän kertoo mitä Viipurissa ja sen ympäristössä tapahtui talvella ja keväällä 1918. Yli 400 sivuun mahtuukin sitten varmasti jokseenkin kaikki merkittävä tieto mitä arkistoista, muistelmista, päiväkirjoista ja aiemmista tutkimuksista on löydettävissä. Vaikka tarinoihin on todennäköisesti sekoitumut hieman folklorea, on kirja silti hyvinkin uskottava ja ehdottoman tasapuolinen. Keskisarjalle on myönnetty WSOY:n kirjallisuussäätiön palkinto tutkimustiedon sujuvasta ja lukijaystävällisestä popularisoinnnista. Niinpä tämä kirja on erittäin helppolukuinen ja viihdyttävä lukukokemus. Itseäni miellytti erityisesti suomenruotsalaisen Arbetet -lehden toimittajan Gunnar Mörnin päiväkirjaan perustuva kertomus, osittain siksi kun tämä oli itselleni ennestään täysin tuntematon tapaus, mutta erityisesti koska Keskisarja kirjoittaa hänen vaiheistaan niin jännittävästi, aivan kuin dekkaria lukisi.

29. toukokuuta kello 15 iltapäivällä Viipurin linnan luoteispuolella sijaitsevien vallien välissä suoritettiin suomen historian pahin yksittäinen joukkomurha. Parisataa kaupungilta tavattua "venäläistä" johdettiin paikkaan jossa linnoitusalueen vallit muodostavat vinkkelikulman. Sotilaat levittäytyivät yläpuolelle ja aloittivat viitisen minuuttia kestäneen ammuskelun, kunnes lopulta maassa oli verinen kiemurteleva ihmismassa josta kuului rukouksia ja valitushuutoja. Lopuksi sotamiehet ampuivat vielä varmuuden vuoksi makaavien takaraivoihin "armon" laukaukset.
Punakaartin kanssa veljeilleet venäläiset olivat pitkälti paenneet ennen kaupungin valtausta viimeisillä laivoilla pahimmin haavoittuneita lukuunottamatta. Niinpä murhatut olivat pääasiassa kapinaan täysin syyttömiä tavallisia työläisiä, kauppiaita ja liike-elämästä elantonsa ansainneita, sekä punavaltaa ja bolsevikkeja kammoksuneita upseereita ja ylempiä sotilasvirkamiehiä. Näistä monet olivat toimineet punavallan aikana aktiivisesti maanalaisessa vastarintaliikkeessä ja olleet jopa suojeluskunnan jäseniä.
Kaikkiaan "venäläisiä" murhattiin Viipurissa arvion mukaan 360-420. Lainausmerkeissä siksi, että useat olivat kansallisuuksiltaan ihan muita. Venäläisinä kuoli mm. yli 20 puolalaista, lukuisia baltteja, tataareja, pari juutalaista ja  italialainen, jolla ei ollut mitään tekemistä punakaartin kanssa, vaan tuli pidätetyksi työmatkallaan. Eräs saksalaisperäinen säätyläisrouvakin toivotti valkoiset tervetulleeksi kukkasin ja syleilyin, kuullakseen pian naapureiltaan oman poikansa makaavan vallien välissä ryssänä ammuttuna. Koululaisiakin ammuttiin parikymmentä, näistä nuorin oli vain 12 vuotias.