Syksyn sisällissota trilogia avataan Heikki Ylikankaan uutuuskirjalla Rata Rautuun. Ne kaksi muutahan ovat Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 ja Samu Nyströmin Helsinki 1914-1918 ja niihin palataan ihan lähitulevaisuudessa.
Ylikankaan 1993 ilmestynyt Tie Tampereelle herätti ilmestyessän ankaraakin kritiikkiä poikkeavilla tulkinnoillaan "Vappaussorasta". Sittemmin nämä aikoinaan erityisesti Pohjanmaalla kiukkua herättäneet tulkinnat ovat osoittautuneet hyvinkin oikeiksi ainakin kaikkien vakavasti otettavien tutkijoiden keskuudessa. Ja palkittiinhan teos myös sen vuotisella Tieto-Finlandialla.
Tässä uusimmassa kirjassaan Ylikangas paneutuu Karjalan kannaksen, erityisesti Raudun tapahtumiin. Nykyisin hyvinkin tuntemattomat Raudun taistelut 3-4. huhtikuuta olivat sisällissodan verisimpiä, ylittäen jopa Kalevankankaan taistelut. Noin 2200 punaista, venäläistä ja siviiliä, joukossa runsaasti naisia ja lapsia, oli jäänyt saarrostukseen pienelle aluelle Raudun asemalle. Suojeluskuntalaiset ja jääkärit aloittivat hyökkäyksen alueelle aamuvarhaisella 4. huhtikuuta jatkaen pitkälle puoleenyöhön. Punaiset ottivat hyvien asemiensa ansiosta torjuntavoiton, mutta ammusten ja elintarvikkeiden loppumisen uhka pakotti heidät varhain seuraavana aamuna uhkarohkeaan ulosmurtautumiseen kohti Venäjää. Näistä viitisensataa onnistui pakoretkellään, useimpien kohtaloksi tuli silpoutuminen kuularuiskujen ristitulessa Kylmäojannotkossa, joka sai myöhemmin uuden nimen Kuolemanlaakso. Antautuneistakin suurin osa teloitettiin tutkimatta. 99 venäläistä päätyi Joensuun Siilaisilla sijaitsevaan joukkohautaan tekemättä eroa sotilaiden tai siviilien välillä.
Kirjassa käydään lävitse myös tapahtumiin keskeisesti osallistuneiden henkilöiden myöhemmät vaiheet ja ainakin näin jälkikäteen "Raudun taistelun suurimpana sankarina" tai "päälahtarina" pidetystä Georg Elfvengrenistä jää aika tympeä mielikuva. Elfvengrenin elämä päättyi Moskovassa, jossa hänet teloitettiin 1927. Tsaarilaisena monarkistina hän siis oli liittynyt venäjän vastavallankumouksellisiin. Punaisen puolen pahin roisto Heikki Kaljunen taasen katosi itäiseen yöhön vasta 11 vuotta myöhemmin.
Raudun tapahtumista on aiemmin julkaistu vain joitain vapaussota-historiikkejä 20-30 luvuilla ja niiden sisältämää varsin yksipuolista aineistoa Ylikangas oikoo tässä teoksessa erinomaisella asiantuntemuksella. Esimerkiksi Wikipedian tämän hetkinen artikkeli Raudun taistelusta lienee peräisin alkuaan jostain Vapaussoturi -lehdestä tai 20-luvun kirjasta.
Kirjoittajana Ylikangas ei ole aivan samaa tasoa ammattimaisten kirjailijoiden tai toimittajien kanssa, mutta erittäin asiantunteva ja kriittinen ote lähdeaineistoon korvaa tämän puutteen. Ja vaikka teksti onkin ensialkuun hieman pitkästyttävää, niin loppua kohti tapahtumien edetessä ei suuremmin malta jättää kirjaa käsistä.
Itseäni jäi ainoastaan kaivelemaan, että mitä näissä tapahtumapaikoissa on nykyään. Onko Kuolemanlaaksossa oleva joukkohauta edelleen löydettävissä ja onko sinne pystytetty koskaan mitään muistomerkkiä. Ja missä se tarkalleen ottaen sijaitsee nykykartalla. Entä Rautuun pystytetyt vapaussodan muistomerkit, ihan varmastihan ainakin yksi tällainen on aikoinaan laitettu, joka kylään ja kaupunkiinhan jonkinlainen muistomerkki pystytettiin (kts. Aapo Roselius: Isänmaallinen kevät). Vieläkö se on olemassa. Monenlaisia sotahistoriallisia retkiähän tuonne itärajan taakse on järjestetty, mutta nämä tuntuvat olevan ihan kaikki vain viime sotien tapahtumiin keskittyviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti