torstai 12. syyskuuta 2013

Ahvenkosken muistomerkit

Muistomerkkien esittely piti lopettaa vähäksi aikaa, mutta nyt sitten tietysti paljastettiin tämä ihan uusi kohde ja toisekseen kun muistomerkkibongari Willimies lisäsi minut mainion bloginsa suosituslistalle, niin kerta vielä tämän vuoden puolella. Omistettakoon tämä postaus siis Willimiehelle.
Viime lauantaina 7. syyskuuta paljastettiin Ruotsinpyhtäällä sisällissodan päättymisen muistokivi. Hanke syntyi Loviisan kaupunginvaltuutetun Atte Fellmanin  (ennen SDP, nykyään PerSu) aloitteesta ja alunperin tarkoitus oli saada muistomerkki pystytettyä 95-vuotis päiväksi, joten hanke myöhästyi muutamalla kuukaudella. Hankkeen työryhmä haluaa korostaa, ettei kyseessä ole punaisten tai valkoisten , vaan rauhan muistomerkki. Laatassa on päivämäärän 5.5. 1918 lisäksi suomeksi ja ruotsiksi teksti: "Vuoden 1918 sisällissodan taisteluiden päättymisen muistoksi", sekä takana olevassa laatassa lyhyesti tietoa tapahtumista kolmella kielellä.

Itse luin tästä tilaisuudesta harmittavasti vasta seuraavan päivän sanomalehdestä, joten juhlallisuuksiin en päässyt. Niinpä keskiviikkona laitettiin Orbean keula kohti tapahtumapaikkoja. Muistomerkki löytyy Elimäentien ja Savukoskentien risteyksestä.

Saksalaisten noustua maihin Loviisan Valkossa 7.4. ja käytyä seuraavana päivänä kokeilemassa punaisten voimia Kyminlinnassa he vetäytyivät takaisin Tesjoelle. Rintamalinja kulki sen jälkeen Kymijoen läntisimmän haaran Vähä-Ahvenkosken länsipuolella olevien harjujen päällä.
Kuun lopulla alkaneen hyökkäysvaiheen jälkeen punaiset vetäytyivät Ahvenkosken itäpuolelle, mutta saksalaiset eivät onnistuneet ankarista taisteluista huolimatta ylittää jokea.

Saksalaisten kanssa oli aloitettu rauhanneuvottelut 3. toukokuuta. Antautumissopimuksen mukaan aseiden luovutuksen jälkeen tavalliset rivimiehet päästettäisiin kotiin ja vain päällystö vangittaisiin. Kaikki eivät näihin lupauksiin uskoneet, mutta kun muutakaan mahdollisuutta ei ollut niin ehdot hyväksyttiin, varsinkin kun selustassa olevat Kotkan vallanneet valkoiset vaativat ehdotonta antautumista. Saksalaiset olivat antaneet ehdottomaksi takarajaksi 5. toukokuuta klo 18 ja puolenpäivän aikaan Pyhtään kirkolla ja Ahvenkosken kartanolla olleet joukot järjestäytyivät komppanioittain marssirivistöksi ensimmäisenä esikuntapäällikkö Oskar Vinter valkoista lippua kantaen ja sen jälkeen miehistö komppanioittain, päälliköt edellä ja miehet joukkueittain perässä. Antautuneita oli kaikkiaan n. 800 miestä.
Saksalaiset olivat vastassa pienen sillan länsipäässä, eli juuri tämän muistomerkin kohdalla. Tässä kohtaa on ennen ollut Kymijoen läntisin uoma, mutta se on padottu pohjoispäästä ja kuivunut. Ilmeisesti myös liki sadan vuoden aikana tapahtunut maan kohoaminen on ollut osasyynä uoman kuivumiseen. Myöhemmin rakennettu betonisilta luonnonkivisine reunuksineen on kuitenkin yhä paikalla muistona entisestä uomasta.

Kiväärit määrättin asetettavaksi lähellä rantaa olevan mökin aitaa  vasten. Niitä kertyi niin paljon, että aita kaatui niiden painosta. Loput heittelivät kiväärit samaan kasaan. Aseiden luovutuksen jälkeen ketään ei kuitenkaan lupauksista huolimatta vapautettu, erään kertojan mukaan saksalaiset olisivat tähän suostuneet, mutta suomalaiset suojeluskuntalaiset estivät näin tapahtumasta.
Esikunta erotettiin muista ja joukot ajettiin Pien-Ahvenkosken kylässä olevien Ahlströmin torppareiden karja-aitauksin ensimmäiseksi yöksi. Seuraavana aamuna alkoi marssi kohti Loviisa ja sieltä myöhemmin eri vankileireille, joista moni jäi koskaan palaamatta. Esikuntaan kuuluneista, upseereista ja työväenjärjestöjen nimimiehistä valtaosa teloitettiin Loviisassa Svartholman linnan raunioilla.
Lisää tietoja ja aikalaismuistelmia Ahvenkosken tapahtumista löytyy Seppo Vainion kirjasta "Poliittiset väkivaltaisuudet Itä-Uudellamaalla 1917-1918".
Toinen esiteltävä muistomerkki on myös pystytetty rauhan muistoksi, nimittäin Turun rauhan 250-vuotis muistoksi 7.8. 1993. Kahtia jaettu kivi symboloi sitä seikkaa, että tuolloin valtakunnnan raja, nimittäin ruotsin ja venäjän valtakuntien, piirrettiin juuri tähän. Ruotsalaiset rakensivat rajanylitys paikalle myös linnakkeen 1700-luvun puolivälissä. Varustuksia on kaksi, ylälinnoitusta pidettiin kunnossa 1800-luvun alkuun asti ja se on edelleen kohtalaisessa kunnossa. Toinen varustus on alempana joen rannassa ja siitä erottuu enää maavallit. Lisäksi alueelta löytyy vanha postikonttorin kivijalka. Nämä kaikki löytyvät Savukoskentien itäisestä päästä. Tielle ilmestyi viime vuoden kesänä massiivinen portti turvakameroineen jonkun euroopan omistajan toimesta, mutta siitä ei tarvitse pelästyä, sillä jokamiehenoikeudella tietä pitkin on edelleen täysin luvallista kulkea. Kohteisiin on myös pääsy idästä Savukosken museosillan kautta.
Ruotsinpyhtään kunta kuuluu nykyäään Loviisan kaupunkiin, mutta museosillassa sallittakoon edelleen vanhat nimikyltit.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Pulkkaniemi

Terveisiä täältä Lappeenrannan humppa-festivaaleilta, ei kun... Männä tiistaina sain kyydin Lappeenrantaan ja kävin muutaman tunnin pyöräretkellä bongaamassa paikallisia nähtävyyksiä, joista nyt esiteltynä ensimmäinen on Taipalsaaren puolella Merenlahden Pulkkaniemessä.
Huhtikuun lopulla 1918 punaisten rintama romahti myös Taipalsaarella, valkoiset valtasivat kirkonkylän 25.4. puoliltapäivin. Taipalsaaren punakaarti mukanaan suuri joukko siviilejä oli vetäytynyt Lappeenrantaan edellisenä yönä. Tie Venäjälle oli kuitenkin jo lopullisesti poikki. Lappeenrannasta Taipalsaaren punaiset, joiden ei onnistunut paeta Viipuriin palailivat takaisin kotisaarelleen katsomaan mikä kohtalo heitä odotti. Pidättäjät odottivat rannalla.
Vangittuja kuulusteltiin ylimalkaisesti pastorin pytingissä ja tuomiota jaettiin Röytyn majatalossa. Henkiin jäämisen ratkaisi se, löytyikö arvovaltaista puolustajaa, ja hengen vei se, kun oli arvovaltainen painostaja. Näin kaikki vanhat kaunat kostettiin kuolemantuomiolla.
29. huhtikuuta ensimmäiset 21 kuolemaantuomittua vietiin Hurma-nimisen laivan vesitankkiin ja lähdettiin kohti Lappeenrantaa. Matkalla sinne poikettiin syrjäiseen Pulkkaniemeen, jonka rannassa odotti valmiiksi kaivettu hauta.

Läheisen Nikkisen talon tytär Hilpi Ijäs muisteli tapahtunutta vuosia myöhemmin:  "Ammuntaa kuultiin, mutta ei tiedetty mistä oli kysymys, ei edes isä tiennyt. Vasta seuraavana aamuna Anttilan pappa kulki ohi ja kertoi meidän papalle, mitä siellä oli tapahtunut. Me lapset ja isä kuultiin, mitä papat puhuivat. Joku Forsmanni rukoili polvillaan, että hänet armahdettaisiin. Hauta oli hyvin matala, naapurin hevoset kaapivat kesällä ruumiit välillä näkyviin. Korkean veden aikana hauta jäi veden alle. Alkuun paikalla oli vain puuristi, sitten pystytettiin kivi. Ei siinä ole kaikkia nimiä. Lapset ei uskaltanut mennä lähelle, ja tietä paikan ohi kulkiessa piti aina juosta."

Kolme miestä otettiin kerrallaan ammuttavaksi, ensimmäisenä mainittu Armas Forsman, Väinö Väkevä ja joku kolmas. Forsman armahdettiin, koska ampujien joukossa oli tuttu mies joka pelasti hänet. Hänet vietiin takaisin laivaan, lukittiin hyttiin, ettei hän pääsisi kertomaan muille mitä tuleman piti ja kaksi muuta ammuttin hautaan. Sitten komennettiin seuraavat kolme ammuttavaksi. Kun kaikki oli ammuttu, otettiin Forsman hytistä ja vietiin haudan reunalle ja sanottiin, että katso nyt veljeshautaa. Forsmannin mukaan kaikki eivät olleet kuolleet, mutta multaa pantiin päälle.
SDP:n kansanedustajana 1936-1949  toimineen Jere Juutilaisen (1889-1949) ostettua tontin jolla hauta sijaitsee, sinne pystytettiin 1921 lappeenrantalaisten työväenjärjestöjen toimesta hautakivi aitauksineen. Kiveen hakattiin vain 7 nimeä, ilmeisesti niiden, joiden omaiset osallistuivat kustannuksiin. Loput on kuitattu y.m. y.m. Lisäksi siinä on teksti: "Kohtalonsa kovan kärsineet kunnon toverit, muistonne elää."

Hauta-alue sijaitsee rannassa yksityisellä maalla aivan kesämökin pihalla. Ei kuitenkaan sentään ihan ikkunoiden alla. On kyllä kolkko paikka lomailuun. Olisiko tämä Juutilaisen jälkeläisten mökki? Postilaatikossa ei ollut nimeä, eikä ketään näkynyt paikalla vierailuni aikana. Paikka löytyy kuitenkin helposti, näkyy hyvin viereiselle tielle.
Samalla reissulla kävin myös Pontuksen kaivannossa katsomassa Jooseppi "Juosi" Muston hautaa. Willimies on tämän kohteen jo esitellyt sen verran ansiokkaasti, ettei minulla ole siihen enää mitään lisättävää, kuin että erittäin vaikuttava paikka.