perjantai 17. toukokuuta 2013

Raitvierisen muistokivi ja kummitustalo

Raitvierisen murhenäytelmänä tunnetusta kahakasta on olemassa paljon toisistaan poikkeavia tulkintoja, eikä tapahtumien todellista kulkua ole koskaan pystytty tai haluttu selvittämään. Nelisenkymmenta miestä, lähinnä Myllykosken Viialan kylästä, oli paennut huhtikuussa 1918 sotaa ja punaisten pakko-ottoja Raitvierisessä sijaitsevaan syrjäiseen mökkiin joka oli rakennettu metsätyömiesten majoitustilaksi. Paikallisten asukkaiden ilmiannon johdosta mökkiä lähestyi huhtikuun 24. päivän vastaisena yönä 23 Myllykosken ja Utin punakaartilaista. Ammuskelu alkoi heti näiden kohdattua vartiomiehen ja mökistä nukkumasta yllätetyt miehet pakenivat paikalta puolipukeissaan, osa avojaloin. Kaksi miestä, jotka eivät ehtineet pakoon surmattiin. Nämä olivat 40-vuotias talollisen poika Anton Niemi Valkealan Aitomäestä sekä niin ikään 40-vuotias työmies Matti Sutela Viialan kylästä. Lisäksi aitomäkeläinen Kalle Utti haavoittui jalkaan pelastuen kuitenkin täpärästi. Tapahtuman murheellisuutta lisää se, että piileskelijät ja punakaartilaiset olivat keskenään tuttuja miehiä samoilta kyliltä.
Valkoisen puolen tarinoiden mukaan punaiset murhasivat kylmäverisesti aseettomia rauhaa rakastavia siviilejä, mutta tapahtumasta on olemassa poikkeavaakin tulkintaa. Osalla piileskelijöistä oli mukanaan kivääreitä ja ainakin Anton Niemen kerrotaan olleen aseistautunut surmansa saadessaan. Metsäkaartilaisten väitetään myös suunnitellen hyökkäystä, joka oli syynä siihen, että punakaartilaiset ilmiannon saatuaan lähtivät sotaretkelleen.
Tapahtumasta on myös olemassa sellainen kertomus, että taisteluja oli kaksi. Ensimmäinen käytiin mökkiä lähestyneen toisen metsäkaartilaisjoukon välillä ja ennen kuin väärinkäsitys selvisi ehti sattua henkilövahinkoja. H.J. Boströmin Sankarien Muisto -teoksessa Sutelan kuolinpäiväksi on merkitty 22. huhtikuuta, josta se on sittemmin poimittu myös Suomen Sotasurmat -tietokantaan. Täyttä varmuutta siitä käytiinkö taisteluja yksi vai kaksi ei kuitenkaan missään virallisissa lähteissä ole. Ainakaan kenttäoikeudessa kuulustelluista punaisista kukaan ei tiennyt mahdollisesta aiemmasta yhteenotosta, vaan olivat siinä uskossa, että uhrit tulivat oman retken johdosta.
Kenttäoikeudessa punakaartilaiset ilmiantoivat toinen toisiaan ja parikin miestä mainitsi Sulo Westerbergin olleen Anton Niemen ampuja. Westerbergin kerrotaan myös esitelleen kylillä mökistä löytynyttä omaisuutta. Raitvierisen surmat rankaistiin kaikkein ankarimman mukaan, sillä lähes kaikki retkeen osallistuneet punaiset teloitettiin kenttäoikeuden päätöksellä. Myös Utin punakaarti pyyhkäistiin pois maan päältä lähes viimeiseen mieheen. Ainoastaan kaksi tapahtumaan osallistunutta miestä säilytti henkensä valtiorikosoikeuteen saakka, jossa heitä syytettiin aluksi taposta sekä osallisuudesta murhaan. Oikeus kuitenkin nähtävästi tulkitsi kahakan taisteluksi, koska mukana olleet katsottiin syyllisiksi ainoastaan valtiopetokseen.

Muistomerkin pystyttivät Aitomäen ja Viialan suojeluskunnat kesällä 1920. Varat tähän kerättiin suojeluskuntien päälliköiden toimesta. Paikalla vietettiin vuosittaista muistohetkeä aina talvisotaan saakka.
Muistomerkiltä alkavan pihatien päästä löytyy tämä joitain vuosia sitten romahtanut rakennus, jota paikalliset kutsuvat murhataloksi. En ole löytänyt vahvistusta sille onko tämä juuri kyseinen metsätyömiesten käyttämä kämppä, mutta uskoisin, että se on sijainnut juuri tässä.
Kuten sammaloituneesta kivijalasta näkyy, talon paikalla on ollut aiemmin noin puolta suurempi rakennus. Todennäköisesti alkuperäisen metsätyömiesten käyttämän kämpän paikalle on rakennettu paremmin asumiskäyttöön sopiva talo. Hirret ovat mahdollisesti ja todennäköisestikin kierrätetty alkuperäisestä rakennuksesta. Tämä romahtanut mökki olisikin mielestäni melkolailla ahdas 40 miehen tilapäiseenkin majoitukseen. Kivijalan kokoisessa rakennuksessa kyllä hyvinkin mahdollista. Murhatalon vieressä oleva saunan, varastohuoneen, puuliiterin ja huussin sisältävä piharakennus on yhä pystyssä, mutta se on selkeästi uudempaa tuotantoa kuin vuodelta 1918.
Murhatalon piharakennuksessa on urbaanitarinoiden mukaan havaittu paranormaaleja ilmiöitä. Tästä johtuen paikka tunnetaan siis myös kummitustalona. Rakennuksessa käyneet ovat kertoneet kuulleensa voimakkaita kolahduksia ja ovenkahvan rempomista muistuttavia ääniä, sekä outoa kolinaa aivan kuin siellä olisi heitelty tai kaadeltu esineitä. Mitään ei kuitenkaan ole näkynyt asiaa tarkemmin tutkittaessa. Sulo Westerbergin piru parkako siellä riutuu synneissään? Oma vierailuni oli sen verran lyhytaikainen ja varmasti johtuen myös kirkkaasta ja aurinkoisesta iltapäivästä eivät räyhähenget tällä kertaa näyttäytyneet.
Puuliiterissä on parikin varsin komeaa mehiläispesää.
Keskimmäisestä varastohuoneesta löytyi tällainen frame set. Huomaa horisontaaliset drop outit. Tuosta kun rakentaisi fixin, niin kaikki hipsterit menis kyllä ihan pähkinöiksi.
 Murhatalon naapurista löytyy toinenkin autiotalo. Siellä ei kyllä ollut mitään nähtävää lukuunottamatta pihalla lojuvia ruostuneita maatalouskoneita.
Pois ajelin Saveron ja Hirvelän kautta, kun muistin siellä olevan myös yhden autiotalon rähjän.
Pihalla olevassa rojukasassa oli heti oikea aarre. Jokseenkin täydellinen neuvostoliittolainen Harkovin polkupyöräkombinaatin valmistama спорт -merkkinen retkipyörä. Ainoastaan satula oli vaihdettu Helkaman valmisteeseen. Kasassa alhaalla myös pari 70-luvun junnu-klassikkoa frame settinä. Toisessa vielä tallella alkuperäinen pukkisatula. Kaikilla kovilla kundeilla oli aikoinaan tuollainen pukkisatulalainen tsygä. Itselläni ei ollut, mikä harmitti tuolloin kovasti. Tavallinen satula muka paljon parempi ajettava...
Tuttu pääskylogohan se siinä keulamerkissä.
Sisällä ei kyllä ollut mitään kummempaa nähtävää ja tämä on ainut onnistunut sisäkuva, verannalta.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Liikkalan vallit ja Anttilan veripelto

Liikkalan maalinnoitus rakennettiin venäläisten toimesta 1791-1792 osaksi Pietarin puolustusketjua. Sen tarkoitus oli turvata Haminan ja Kouvolan välinen maantie. Suomen sodan (1808-1809) jälkeen valtakunnan raja siirtyi Pohjanlahteen ja linnoitus menetti sotilaallisen merkityksensä. Vanhoista rakennuksista ei ole enää mitään jäljellä ja vallitkin ovat jo osittain tuhoutuneet. Linnoituksen muodot ovat kyllä edelleen hyvin näkyvissä maastossa ja entinen kaivokin on yhä olemassa.
Toukokuun alussa 1918 linnoitus oli täynnä punaisia. Se oli suunniteltu viimeiseksi tukikohdaksi ja sillanpääasemaksi turvaamaan joukkojen vetäytymistä kohti Kotkan ja Haminan satamia. Taisteluja ei kuitenkaan syntynyt, sillä punaiset totesivat tilanteen toivottomaksi ja antautuivat vastarinnatta.
 3. toukokuuta paikkakunnalle saapuivat pohjoisesta Mäntyharjun kautta Pohjois-Pohjanmaan rykmentin I pataljoona sekä idästä Karjalan armeijakunnan joukot sekä Savitaipaleelta tulleet ruotsalaisen tykistökapteeni Einar Förbergin joukot tykistöineen. Pidätykset ja valkoinen terrori alkoivat heti.
Johonkin tähän vallien ja VPK-talon väliin ammuttiin välittömästi 22-vuotias Jalmari Ukkola.
Seuraavana päivänä pohjalaiset saapuivat Metsäkylään. Ensin haettiin Haminasta viinaa, vihreää bolssia. Tunnelma oli sotainen. Naukkailun lomassa kiihoitettiin mieliä väkivaltaan ja valmistauduttiin suureen päivään.
Huovilan talo seisoo yhä paikallaan kolmen tien risteyksessä. Talon vanha navetta, jonka katto oli pahasti notkollaan, sortui lopullisesti tässä eräänä lumitalvena. Rauniot olivat pitkään pystyssä, mutta nyt niitä on hiljalleen korjattu pois. Talon takana on näkyvissä vieläkin iso kasa kiviä muistuttamassa entisestä rakennuksesta.
1918 Huovilan talossa toimi suojeluskunnan esikunta. Vangittuja Metsäkylän punaisia tuotiin jatkuvasti sisään. Vähän ajan kuluttua suojeluskuntalaiset tulivat vankeineen ulos ja lähtivät kulkemaan Merkjärven tietä pitkin kohti metsää, josta kuului pian laukauksia. Maanantaina 6. toukokuuta pidätykset ulotetiin naapurikylään Reitkalliin. Vangit suljettiin ilmeisesti Huovilan talon liiteriin muutaman tunnin kuulustelujen jälkeen. Jotkut muistavat kyseessä olleen "sahan liiterin". Keskiviikkoaamuna 8. toukokuuta heidät määrättiin ulos ja marssimaan kohti Haminaa.
Tasan kilometriä myöhemmin vangit komennettiin tien vasemmalla puolella olevaa rinnettä vasten ja ammuttiin siihen. Teloitettuja oli kaikkiaan 18 miestä. Paikka tunnetaan nimellä Anttilan veripelto.
 Viikkoa myöhemmin vainajien omaisille Reikalliin tuli käsky hakea ruumiit pois ja toimittaa ne Myllykylän hautausmaalle. Siellä oli jo ennestään tuntemattomien punaisten ruumiita. Vainajia ei kuitenkaan sallittu haudata aidan sisäpuolelle, vaan tilapäinen hauta kaivettiin hautausmaan ulkopuolelle. Vasta paria kuukautta myöhemmin saivat omaiset siirtää vainajat aitojen sisäpuolelle, mutta ei silloinkaan sukuhautoihin, vaan kaikki samaan joukkohautaan jossa he edelleen lepäävät.
Vehkalahden sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö pystytti Eino Marttilan kiviveistämön valmistaman muistokiven 1947 Vehkalahden kunnan avustuksella. Se on omistettu vakaumuksensa puolesta henkensä menettäneille 172 toverille.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Rauha, ystävyys, solidaarisuus

Kun nämä viimeisimmät postaukset ovat olleet kovasti sotaisilla linjoilla, niin on hyvä luoda vaihteeksi katsaus vaikkapa tähän rauhanlaulujen klassikkoon. Tämähän ei ole nyt muuten mitenkään ajankohtainen paitsi, että tämä levy täyttää heinäkuussa 40 vuotta.

Kesällä 1973 Berliinissä järjestettyjä kymmenensiä Maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaaleja juhlistettiin tällä LP-levyllä. 14 kappaleesta puolet ovat ihan uusia varta vasten tätä levyä varten tehtyjä, loppujen ollessa muutaman edellisen vuoden aikana ilmestyneitä hittejä.

Levyn aloittaa Agit-Prop kvartetin esittämä nimikappale Rauha, ystävyys, solidaarisuus ja tämä on kyllä mielestäni yksi poliittisen laululiikkeen huikeimpia suorituksia. Hyvää putkea jatkaa hienolla junakompilla kulkeva Heimo Anttiroikon käsialaa oleva ja Sinikka Sokan ja Annariitta Minkkisen esittämä Ystävyyden juna, joka toimii kuin junan vessa. Muita hyviä tsibaleita on Otto Donnerin Itämeri rauhanmeri ja Reijo Frankin Käsi, kaukainen ystävä anna. Ennen julkaistut kappaleet kuten Kenen joukoissa seisot ja Laulu Spartakuksesta ovat tietysti komeita esityksiä, mutta kun niitä oli tullut kuuneltua muilta levyiltä jo satoja kertoja tämän levyn saatuani, niin ne eivät enää myöhemmin ole iskeneet sillä tavalla kuin nämä ennen julkaisettomat raidat.

Agit-Propin esittämä nimikappale aiheutti aikoinaan pienoisen kohun, kun julkisen sanan neuvoston jäsen Valdemar Hakama väitti kuulleensa siitä radiossa version, jossa laulettiin Kuinka voisin tappaa eniten amerikkalaisia / kuinka voisin auttaa eniten Neuvostoliittoa. Hakaman mielestä säkeet olivat täysin sopimattomat. Asiaa tutkittaessa kävi ilmi, että kappale oli soitettu Tänään iltapäivällä -ohjelmassa. Ylen mukaan ohjelmassa soitettu kappale oli kuitenkin täsmälleen sama kuin levyllä oleva, jonka säkeet kuuluvat siis Miten Neuvostoliittoa autamme / kun maailmanrauhaa rakentaa se / aina rauhanomaisimman tien valiten / miten kansanmurhat voi lopettaa / miten jenkkiarmeijan horjumaan saa / miten Vietnam saavuttaa vapauden lopullisen. Hakama piti kuitenkin kiinni väitteestään, että kappaleesta on olemassa toinen rankemmilla sanoilla varustettu versio. Tammikuussa 1974 Julkisen sanan neuvosto kuunteli kappaleen kokouksessaan, eikä nähnyt mitään aihetta kanteluun. Aihetta koetti vielä lämmitellä Aamulahtari, joka otsikoi juttunsa näytävästi "Yleisradion Watergate - nauha uusiutui siistiin sana-asuun".

Levyn hieno kansi on KOM-teatterin lavastajan Måns Hedströmin käsialaa. Hedström kuvitti useita muitakin albumeja Love recordsille ja monista niistä on tullut klassikkoja, jotka vielä nykyäänkin mainitaan kaikkien aikojen hienoimpia kotimaisia levyn kansia listattaessa. Avautuvien kansien liittenä on vihko, josta löytyy kappaleiden sanoitukset englannin-, saksan- ja venäjänkielisine käännöksineen. Levyä lienee painettu ja myyty aikoinaan melko paljon, koska sitä näkee nykyäänkin myynnissä suht usein.