keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Meriläinen vs. Kanto


Kirjallisessa katsauksessa tällä kertaa kaksi samasta aihepiiristä ammentavaa, mutta keskenään kuitenkin melko erilaista naisnäkökulmaa tarjoavaa sisällissota-aiheista romaania.
Rosa Meriläisen
debyyttiromaani Nainen punainen on loppukesän satoa, kun taas Anneli Kannon Veriruusut on ilmestynyt jo vuonna 2008, mutta luin sen ensikertaa vasta viime talvena. Veriruusuja voisi nimittää jopa kulttiklassikoksi. Varsinkin vasemmistolaisen työväestön keskuudessa se on saavuttanut varauksetonta suosiota ja onpa siitä tehty jopa teatterisovitus porilaisten harrastelijoiden toimesta.
Myös Nainen punainen on saanut ilmestyessään kohtuullisesti palstatilaa, mutta tähän lienee vaikuttanut kirjallisia ansioita enemmän Meriläisen asema julkisuuden henkilönä.

Rosa Meriläisen romaanin päähenkilönä on Tampereen punakaartin naiskomppanian päällikkö Helmi Johansson ja kirjan ensimmäinen puolisko käsitteleekin naiskomppania toimintaa Tampereella keväällä 1918. Sieltä matka jatkuu pakolaisena Venäjälle ja Muurmannin legioonaan. Helmi Johansson ja hänen miesystävänsä Juhani Särkelä ovat täysin fiktiivisiä hahmoja. Näiden lisäksi kirjassa esiintyy muutamia todellisia henkilöitä mm. Aarne Orjatsalo, Verneri Lehtimäki ja Oskari Tokoi. Näiden roolit on poimittu varsin pikkutarkasti historiasta. Välillä tulee jopa mieleen, että Meriläinen on tarkoituksellisesti kopionut tekstiä saadakseen kirjansa helpommin täysimittaiseksi. Esimerkiksi vaikkapa juoneen sinänsä mitenkään kuulumattomien Hugo Salmelan lasten kohtaloiden selvittäminen. Toisaalta vähemmän historiaa tunteville nämä voivat olla varsinkin mielenkiintoisia asioita. En nyt turhia juonipaljastuksia ala kertomaan. Tarkempaa tietoa sisällöstä löytyy kyllä useammastakin arvostelusta.

Anneli Kannon dokumentaarisessa teoksessa on kaksi erillistä tarinaa sekä Valkeakosken että Tampereen naiskomppanioiden vaiheista, eivätkä ne ennakko-odotuksista huolimatta leikkaa edes sorakuopan reunalla. Kumpikin tarina on hyvin pitkälti dokumenttaarinen ja Kanto onkin tehnyt erinomaista taustatutkimusta kirjaansa varten. Vaikka päähenkilöt, joidenka määrä on huomattavasti laveampi Meriläiseen verrattuna, ovatkin fiktiivisiä, niin monissa tapauksissa on esikuvana ollut joku historiallinen tapahtuma. Ainakin itse tunsin aina suurta tyydytystä, kun pystyin yhdistämään jonkun kerrotun tapahtuman todelliseen tapahtumaan. Myös Veriruusuissa esiintyy paljon historiallisia henkilöitä, mutta nämä ovat enemmän sivuroolissa tai vain niminä taustalla.

Meriläisen teosta ei voi pitää vähäisessäkään määrin luokkasotakirjana. Päinvastoin, kaikkine moralisointeineen se on ideologialtaan varsin noskelainen. Sen sijaan feminismiä hän on ujuttanut varsin runsaasti Helmi Johansonin ajatusmaailmaan, ei kuitenkaan mitenkään kiihkeän ryppyotsaisesti, vaan tervettä itseironiaa käyttäen. Myös Veriruusuja voi pitää feministisenä. Ei niin, että se olisi itsetarkoituksellisesti liimattua, vaan koska sitähän se perinteisten sukupuoliroolien murtaminen vuonna 1918 yksinkertaisesti oli. Veriruusuja voi myös pitää varsin hyvin luokkasotakirjana. Sitä se ei ole aivan perinteisessä muodossa, mikä on tietysti näin nykypäivänä järkevämpää, vaan koska se paljastaa selvemmin luokkasodan lähtökohdat, tehdastyöläisten surkean aseman ja tyttöjen kokeman seksuaalisen väkivallan, eikä se sorru samanlaiseen jälkiviisaaseen moralisointiin kuin Nainen punainen.

Veriruusut on maineensa veroinen klassikko ja taidanpa ottaa sen taas uudemman kerran luettavaksi. Myös Nainen punainen on ihan kelpo romaani, jonka jaksoi lukea hyvin läpi vähäisintäkään myötähäpeää tuntematta. Koskettavuudessa se ei kuitenkaan yllä Veriruusujen tasolle.