lauantai 1. joulukuuta 2012

Luettua


Marraskuu oli aika hyvä divarilöytöjen osalta kirjoista puhuttaessa. Mukavampi olisi kyllä kirjoittaa uutuuskirjoista, vaan kun en ainuttakaan ole hankkinut vähään aikaan ja kun maailma on täynnä hyviä käytettyjä kirjoja, joita en ole aiemmin lukenut, niin miksenpä sitten esittelisi näitä jo unohdettuja (?) "klassikoita".

Taisto Sinisalon vuonna 1978 tekemä muistelmateos Niin muuttuu maailma sisältää varsin kiintoisaa paikallishistoriaa, joka on tämän kirjan kohdalla mielestäni mielenkiintoisinta luettavaa. Esimerkiksi Kesärannan metsissä on ollut sodanvastustajien korsu. Olisi mukavaa löytää sen paikka, vaan voi olla aika mahdotonta. Kaikennäköisiä epämääräisiä kuoppia siellä kyllä on, mitä tullut usein siellä maastopyöräiltyä.
Lisäksi Sinisalo muistelee mm. Tsekkoslovakian tapahtumia, 60-luvun uusvasemmistolaisuutta, "johon sisältyi kaikkea arveluttavaa" (lue neuvosto-kriitisyyttä), ulkomaan matkojaan mm. Yhdysvaltoihin ja Kuubaan, uusfasismia, eli Kursiivin tuhopolttoa ja monia muita kiinnostavia ja hauskojakin tapahtumia.
Kalevi Seilosen toimittama kirja on varsin viihdyttävä ja helppolukuinen ja ainakin tämän perusteella sain Tasista kuvan yllättävänkin hauskana miehenä, vaikka tietysti poliittista pysähtyneisyyttä ei voi ainakaan näin jälkikäteen muuta kuin kritisoida. Maailma muuttui, Sinisalo pysyi kuolemaansa saakka samana änkyränä.
Kuvakannet tästä ostamastani kirjasta valitettavasti puuttuvat, mutta omistuskirjoitus löytyy.

Olen joskus ihmetellyt miksei Rohkeesti, hehkuvin rinnoin - Suomen luokkasodan veteraanit muistelevat- teosta ole lainattu kovinkaan paljoa historiantutkimuksessa. Tämän luettuani en ihmettele enää yhtään. Vähäisestäkään objektiivisuudesta ei tämän Petroskoissa v.1978 julkaistun kirjan kohdalla ei voi puhua. Sisältönä on parinkymmenen veteraanin muistelmia, joista osa on varsinaisia pienoiselämänkertoja. Kaikki muistelmat on julkaistu alunperin Neuvosto-Karjalassa ilmestyneessä Punalippu-lehdessä vuosina 1958-1975. Laadullisesti tekstit ovat varsin korkeatasoisia ja siten myös erittäin viihdyttäviä. Todennäköisesti joku ammattikirjailija on niitä muokannut varsin runsaasti, mikä entisestään vähentää tapahtumien todenperäisyyden uskottavuutta. Tai onhan tässä tietysti kerrottu paljonkin tapahtumista, joista löytyy yhdenmukaista tietoa luetettavistakin lähteistä. Ehkä eniten tökkii kaikki se, mistä ei kerrota yhtään mitään - nuoren Neuvosto-Venäjän vaikeuksista, Stalinin terrorista jne.
Näiden lisäksi sivuilta löytyy useita ylevähenkisiä runoja, joista tunnetuimmista mainittakoon Otto-Wille Kuusisen Torpeedo. Näin niin kuin viihteenä kuitenkin hyvä kirja.

Kyllikki Kaloisen toimittamaa Syrjäntaan taistelu opusta olen lueskellut kaikkein ahkerimmin viime aikoina ja samalla tutkiskellut kaikkea aiheeseen liittyvää tietoa uudemmista selvityksistä ja vertaillut näitä keskenään. Tämä 1986 ilmestynyt kirja sisältää Sampo Ahton sekä Leo Häppölän varsin perusteelliset selvitykset kyseisestä taistelusta. Ensin mainittu perehtyy asiaan hieman laajemmalla aikavälillä, kun taas jälkimmäinen käsittelee ainoastaan 28.-29.4. 1918 tapahtumia. Kumpikin selostus on varsin asiantunteva ja objektiivinen, vaikka Häppölän tekstistä paistaakin välillä vahva vapaussota-ideologia.
Kyllikki Kaloinen käsittelee omassa osiossaan eri vuosikymmeniltä löytyneitä kuvauksia tapahtumista eri näkökulmilta. Lisäksi mukaan on otettu varsin paljon kirjan tekoaikaan kerättyä omakohtaista muistitietoa paikkakunnan asukkailta, joista useimmat olivat lapsia tapahtuma-aikaan. Erittäin asiantunteva kirja, josta on itselleni ollut paljon iloa.

Lauri Viidan romaanin Moreeni ostin aika pitkälle tämän Punainen Pispala sivun ansiosta. Tässä kun kerrotaan fiktioituna tarinana muunmuassa edellä mainitulta sivulta löytyvä Rantasen sisarusten kohtalo.
Kirja on nyt luennan alla ja vähän nihkeästi lähtenyt alku sujumaan. Siis lukemiseni kohdalla. Ehkä hieman vanhahtava ja taiteellisempi ulosanti ei ole ihan niin helppolukuista kuin vaikkapa Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla, jos näitä nyt sopii keskenään verrata.

torstai 15. marraskuuta 2012

Tommolan veripelto ja muita kohteita

Tässä se sitten on. Nimittäin Tommolan veripelto. Aiemmassa jutussani mainitsin paikan nimeltä ja heti liikenteen lähteiden mukaan tuli vierailuja hakusanoilla Tommolan veripelto ja nimenomaan kuvahakuja. Piti sitten katsoa minkälaisia kuvia paikasta löytyy, niin ei ollut ainoatakaan kuvaa. Pelkästään näitä tämän sivuston kuvia, jotka eivät liity mitenkään aiheeseen. Ei ole tämän kummempi. Puolen hehtaarin joutomaa keskellä asuinaluetta. Eteläisellä reunalla kulkee vilkasliikenteinen pääkatu, itäisellä naapuritontilla ihan parinkymmenen metrin päässä kohoaa korkea kerrostalo, jonka parvekkeilta on suora näkymä itse "pääkallopaikalle". Pohjoisnaapurissa sijainneet vanhat talot, jotka näkyvät vielä street viewissä on purettu ja tilalle noussut moderni uudenaikainen rakennus jonka piha lanattu ilmeisen äskettäin tasaiseksi hiekkapohjaksi. Itse veripellon tontin toisella reunalla on vanhat portinpielet, toisella betonitolppia ja vähän verkkoaidan riekaleita. Onkohan tämä ollut joskus sen puretun talon puutarhaa? Pari kuolemaa tekevää omenapuuta löytyy vaahteroiden keskeltä. Tontin korkeimmassa kohdassa on laakea kivi, joka voisi olla paikalla sijainneen Tommolan riihen kulmakivi. Tarinan mukaan siellä säilytettiin teloitusta odottavia vankeja. Paikan nähtävyys on ikivanha koivu, jota vasten perimätiedon mukaan vankeja ammuttiin. Sisällissodan jälkeen puhuttiin, että se on saanut "alkunsa lahtarin verestä". Nyt tämä koivuvanhus on jo nähnyt viimeisen vuotensa. Myrsky on katkaissut rungon viiden metrin korkeudelta ja suuri alaoksakin roikkuu enää muutamien säikeiden varassa kuolleesta rungosta.

Aivan puun läheisyydestä löytyy syvä teräväreunainen kuoppa ja vähän kauempana on toinen suurempi ja matalampi kaivanto. Tänne ammuttiin ja haudattiin punaisen terrorin uhreina tiettävästi 43 valkoista. Perimätieto kertoo teloituspaikkoja olleen kaksi, sen toisen sanotaan sijainneen lähistöllä nykyään olevien vanhusten talojen paikalla. Uhrit kaivettiin maasta heti valkoisten voiton jälkeen toukokuun alussa ja samoihin kuoppiin kerrotaan ammutun ruumita siirtämässä olleita punaisia.

Työläisnuorison muistoalbumissa (1920) on nimimerkki Tyko W:n kertomus haudan tyhjentämisestä, josta ohessa lyhyt lainaus: Viimeisenä haudassa oli suuri, raskas miehen ruumis. Suurella vaivalla sain sen niin ylös, että toverini haudan reunalla ylettyi siihen ja sai vainajan kädet käsiinsä. Ruumis oli alaston ja oli sitä ammuttu otsaan, jolloin kuula mennessään oli vienyt takaraivon pois, niin että vainajan kallo oli aivan tyhjä. Sitten kun toverini oli saanut siitä kiinni, nostimme ruumiin niin että se selällään ollen tuli rintakehästään riippumaan haudan syrjälle, jalat hautaan päin, jolloin meidän, saadaksemme se kokonaan ylös, täytyi korjata otteitamme. Niin tuli ruumis olemaan hetken aikaa omalla painollaan rutistamassa rintakehäänsä. Vainajan rinta oli jäänyt täyteen ilmaa ja nyt, kun rinta pusertui jäätynyttä haudansyrjää vasten, työntyi sieltä ilma ulos, pannen vainajan äänijänteet toimimaan . Ruumis huusi kammottavalla, todella haudantakaisella äänellä muutaman sekunnin ajan surkeasti, u-u-u-u-uu. Jos aika olisi ollut yö ja pimeä, olisi vaikutus varmaankin ollut hirveä, niin kolkko oli tuo ääni.
 
Punaista terroria seurasi välittömästi valkoisten saavuttua valkoinen terrori. Pikaoikeudenkäynnit ja mielivaltaiset teloitukset koituivat 123:n punaisena pidetyn välittömäksi kuolemaksi. Varuskunnan kasarmeista tehtiin vankileiri, jossa oli vankeja enimmillään noin 3700. Sieltä heitä vietiin pikaoikeuksien päätösten jälkeen teloitettavaksi kasarmialueen takana olevaan metsään ja ammuttiin entisen savon radan penkkaa vasten.
Kevättalvella 1923 varuskunnan veripelloksi kutsutun joukkohaudan vainajat kaivettiin ylös ja siirrettiin läheisen hautausmaan perimmäiseen nurkkaan. " Maa yhtä savea ja liejua. Miehet kaivoivat sieltä aina yhden miehen tarpeet kerrallaan ja nostivat laatikkoon." Silminnäkijänä ollut Veikko Koistinen muisteli tapahtumaa 73 vuotta myöhemmin ja kertoi nähneensä kaivutyömaalla yhden omaisen, jonka tunnisti Stenholmin mammaksi, jonka kaksi poikaa oli ammuttu sinne."Mamma pyysi kaivajia, että nostapa talikolla vähän tuota ruumiin osaa ja tuota, mutta ei se omiaan tunnistanut. Kaikki oli yhtenä liemenä. Parhaiten erottuivat vaatteen riekaleet."

 Tämä rakennus löytyi aivan varuskunta-alueen reunalta, kaikkein lähimpänä veripeltoa. Tiedossani ei ole, onko ikkunoissa olevat kalterit tarkoitettu pitämään ei toivottu aines ulko- vai sisäpuolella. Mielessään voi kuvitella tämän olleen tyrmänä, jossa kuolemaantumitut viettivät viimeisen yönsä. Tai no itseasiassa arvelen tämän olevan entinen ammusvarasto. Syrjäinen sijainti viittaisi ainakin siihen. Amerikkalaistyyliset seinämaalaukset ovat myöhemmätä ajalta.



Nykypäivän kauhuja tarjoaa nähtäväksi tämä kanojen keskitysleiri. Valvontakamerat löytyy, piikkilangat sentään puuttuu. Huomaa myös luukuin peitetyt ikkunat. Mainoskyltissä onnellinen kana loikoilee vihreällä nurmikolla. Näettekö te missään vapaana pitkin ruohoa kirmaavia kanoja!

Lopuksi vähän iloisempiin tunnelmiin. Samalla matkalla kävin kuvaamassa myös tämän. Vähänkö pähee hippie-folkkari! Mää tiedän kuka menee aina ihan pähkinöiksi tällaisista kuvista.


maanantai 8. lokakuuta 2012

OE-päivä

Oikeutta Eläimille yhdistys järjesti eläintenviikon huipentumana Helsingissä tapahtuman, johon kuului luentoja ja keskusteluja kiintoisista aiheista kuten eläinoikeusfilosofiasta ja tuotantoeläinten luontaisesta käyttäytymisestä. Itselleni sattui juuri sopivasti vapaapäivä, joten pääsin pitkästä aikaa osallistumaan tämänkaltaiseen tapahtumaan. Ensin piti kyllä kierrellä divareita, joten pahasti myöhässä paikalle saavuttuani Kristo olikin jo hyvää vauhtia perehdyttämässä kuulijoita eläinoikeusfilosofian saloihin.
Ruokailu olikin sitten seuraavana vuorossa ja täytyy todeta, että ruoka oli erittäin hyvää ja sitä oli riittävästi. Toisenkin lautasellisen kehtasin santsata, eikä koko lysti edes maksanut yhtään mitään. Suurin harmitus vain kun joutuu taas todeta kuinka itse on aikas surkea kokkailija kun kerrankin tällaisia herkkuja eteensä saa niin huomaa oman puutteellisuutensa ruoanlaittajana.

Seuraava esitelmä oli nimeltään Viidakoista häkkiin, tasangoilta parviin - Tuotantoeläinten luontainen käyttäytyminen ja luennoitsijana toiminut Eee kertoili kokemuksistaan eläinteollisuuden parissa. Hän on ollut töissä parillakin etelä-Suomalaisella sikatilalla, pihattotilalla sekä broilerikasvattomossa ja saimme nähdä näitä kuuluisiksi tulleita suurta järkytystä herättäneita sikatehtaat-videoita asiantuntevan selostuksen kera.

**** ja ***** (nimet poistettu toisen asianosaisen toiveesta) kertasivat seuraavana menneitä kampanjoita ja toimintaa OE:n 17-vuotisesta historiasta kuvien kera sekä kertoivat Helsingin osaston nykytilasta. Viime aikoina on kampanjoitu eläinten vankilaa eli Korkeasaarta vastaan. Tästä aiheesta on vastikään ilmestynyt oma esite ja ainakin omasta mielestäni tämän jakelu Mustikkamaalla esimerkiksi eläintarhaan matkaaville lapsiperheille vaatii aikamoista pokkaa. Loppusyksyn tapahtumina mainittakoon vaikkapa Vegaaniruoka tutuksi -kokkailua, Vegucated -leffailta, OE:n tukibileet Club Darksidessa sekä valtakunnallinen eläinoikeustapaaminen pääkaupunkiseudulla. Itse en näihin valitettavasti pääse osallistumaan. Myös kokouksia pidetään entiseen tapaan joka toinen viikko "joita **** ja ***** jaksavat vetää urhoollisesti vuodesta toiseen 1-2 kiinnostuneelle". (Se on ihan okei, että toimii OE:ssa. Ei siinä ole mitään hävettävää! Edit. huom.)

Viimeisenä keskusteluna oli miten minusta tuli minä, eli "kolme kovan linjan sankaria" kertoi kuinka heistä tuli eläinoikeusaktivisteja. Kristo kera pienen punaisen kirjan toimi haastattelijana. Kaikki kolme olivat keskenään melko erilaisia ja he ovat edistäneet asiaansa jokainen omalla tavallaan. Heistä Beryl on ajanut eläinoikeusasiaa paljolti kuvataiteen keinoin sekä ahkeralla kirjoittelulla monien lehtien palstoille ja hänen nimensä onkin tullut viime vuosina hyvinkin tutuksi mm. Helsingin Sanomien yleisönosastosta. Omana käänteentekevänä herääämisenään hän kertoi olleen Jokapäiväinen leipämme -elokuvan näkemisen. Jari taas on varmasti tullut monille tutuksi turuilta ja toreilta OE:n esitepöydän takaa. Yhtenä vuotena oli ollut oikein kilpailu siitä kuka on ahkerin pöydänpitäjä ja vaikka Jari uhrasikin aikaansa satoja tunteja tuli silti tappio vieläkin kovemmalle EO-sankarille ja palkintona ollut vegaaniherkkukori meni muihin suihin. Kolmantena mukana ollut Saila on tullut tunnetuksi turkistarhoille ja sikaloihin tehtyjen salakuvausvideoiden kuvaajana. Asiasta käydyt oikeudenkäynnit ovat herättäneet sen verran kiinnostusta, että kustantaja olisi halukas julkaisemaan niistä kirjan. Mahdollinen tuleva teos on vielä melko alkutekijöissä. Odotamme mielenkiinnolla.
Antoisa tapahtumaa. Porukkaa oli paikalla noin 20-30 henkeä. Yhteensä kävijöitä lienee ollut nelisenkymmentä, ruokailun ollessa se kaikkein suosituin ohjelmanumero. Suurin osa kävijöistä lienee ollut vakiokasvoja, mutta tiettävästi ihan uusiakin näkyi mukana, joidenka herättely onkin tällaisten tapahtumien tärkeimpiä tehtäviä. Tietysti myös tällaisten itseni kaltaisten "veteraanien" uudelleenaktivointia unohtamatta.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Rahat meni ja sain hulluna hyviä levyjä...

Eli taas on kannettu kaikki rahat levykauppiaille. Tässä muutamia poimintoja helmistä tai muuten vain kiinnostavista löydöistä viimekuukausilta.
1962 alkoi ilmestyä uusia yhteiskunnallisia lauluja tukeva aikakauslehti Broadside. Lehteä toimitivat aviopari Agnes "Sis" Cunnigham ja Gordon Friesen. Lehden sivuilta tuttuja lauluja päätyi luonnollisesti pian äänilevyille yhteistyössä Folkways recordsin kanssa. Arvaatte varmaankin, että keräilyn kohteisiini kuuluvat nämä kyseiset Broadside-Folkways -levytykset. Irwin Silber kuului lehden vakioavustajiin ja vuonna 1970 hän perusti yhdessä Barbara Danen kanssa äärivasemmistolaisen Paredon levymerkin. Kuten aiemmin olen kertonutkin, niin viisivuotissuunnitelmanani on löytää kaikki julkaistut (50) LP:t. Näiden kahden löydön ansiosta puutelista on kutistunut yhdeksään nimikkeeseen.
Barbara Danen & Chambers Brothersin LP:n löytyminen on yksi suurimpia iloja. Avausraitana kuultava versio Malvina Reynoldsin hitistä It isn`t nice on kyllä niin upea tulkinta. Olin tuota juutuupistakin ehtinyt kunnella kymmeniä kertoja ja edelleen vinyyliltäkin ahkerassa voimasoitossa. Myös Songs of the spanish Civil War vol.2 LP:n löytyminen oli suuri ilon aihe. Tuon ensimmäisen osan löysin reilu vuosi sitten, mutta laitoin sen silti tähän. Näissähän on näitä historiallisia levytyksiä, Ernst Busch hyvin edustettuna kummallakin kokoelmalla.
"Woody Guthrie jumankauta number one" Näin sanoi P.Miljoona muistelmissaan ja mitäpä tuohon on lisäämistä. Woodyn henkilökuvaa on kuitenkin myöhemmin huomattavasti romantisoitu. Itse hän väitti itseään radikaaleimmaksi, taistelevimmaksi ja ajankohtaisimmaksi kaikista kansanlaulajista, ja Sing Out-lehdessä hän sanoi liittyneensä kommunistiseen puolueeseen jo vuonna 1936. Kitaraansa hän oli kirjoittanut sanat "This machine kills fascists". Todellisuus on karumpi: 1940-luvulla Guthrien tiedetään useasti jättäneen jäsenanomuksensa puolueelle, joka aina hylkäsi sen. Guthrien vaikutus amerikkalaiseen kansanlauluun on kuitenkin suurempi kuin kenenkään toisen henkilön; mm Bob Dylan aloitti uransa Woodyn innoittamana.
Kuten myös Phil Ochs. Näiden kahden LP:n myötä hyllyssäni onkin sitten kaikki Philin studio-LP:t. Vielä puutuisi In Concert ja Gunfight at Carnegie Hall livet. Tuo Greatest Hits on nimestään huolimatta ihan oma kokonaisuus, ei siis mikään kokoelma ja se jäi Philin viimeiseksi varsinaiseksi studiolevyksi, jos postuumisti vasta 1986 ilmestynyttä vanhoista nauhoituksista koottua a Toast to Toast who are Gone levyä ei lasketa mukaan. Ballads of Sacco & Vanzetti LP:llä on mukana Woody Guthrien lisäksi myös "kulttuurimarxisti" Pete Seeger, jonka Rainbow Race kappaleen norjalainen versio on tullut viimeksi tunnetuksi Anders Breivikin "suosikkilauluna". Kyllä on hienoja biisejä kummatkin, tämä alkuperäinen ja se norjalainen Barn av Regnbuen
Itä-Berliinin poliittisen laulun festivaaleja järjestettiin vuosittain vuodesta 1970 aina 1980-luvulle asti ja niiden satoa julkaistiin näillä live tallenteilla. Tasollisesti nämä ovat ehkä hieman hajanaisia. Mukana on sekä puhkikaluttuja itsestäänselvyyksiä, että myös erinäisiä saksalaisia trubadureja, joita ei oikein jaksa kuunnella, varsinkin kun tuo saksan kielen taitoni on korkeajännitys tasoa. Mutta näiden lisäksi myös paljon aivan loistavaa materiaalia, kuten vaikkapa Oktoberklubin Die Ölkonzerne, siis tämä mistä Kenen joukoissa seisot -elokuvassa on pätkä Arkiviisun käännöksenä - Standar Oil und Shell und Esso strumpf strumpf stumpf... Tuo nelos osan kansi on kyllä aika koominen - mustavalkoisessa ankeassa kuvassa rähjäisen ja likaisen näköinen rakennus vierellään ruma uudenaikainen talo. Kadun reunassa Trabantia, Wartburgia ja joku naurettava yksipaikkainen lava-auto. Osuva kuva harppi-Saksasta.
Nigaraguan oikeistodiktatuuri päätyi 1979 vasemmistolaisten Sandinistien voittoon ja suomalaisilla sosialidemokraateilla olikin aikoinaan läheiset välit Nicarguaan mm. laajan kehitysyhteistyön merkeissä. Ehkäpä tätä kautta tai aktiivisen Suomi-Nicaragua -seuran ansiosta näitä paikallisia julkaisuja (kuvassa 2 ylintä) on aikoinaan rantautunut pohjolan perukoillekin. Varsinkin tuo Aprin in Managua tupla-live on ollut erittäin ahkerassa kuntelussa. Tasoltaan tämä on aivan ensiluokkaista materiaalia. Esittäjätkin ovat vähemmän kuultuja nimiä kuten nigaracuan kuuluisimmat muusikot Luis Enrique Mejía & Carlos Mejía Godoy (jonka oma LP alhalla oikealla), Amparo Ochoa, Mercedes Sosa, Silvio Rodriguez, Chico Buarque ja monet muut latinomestarit. Levymessuilta löysin lauantaina viimeinkin tansanialaisen Longfellow Mugarulan LP:n ja nyt sitten Eteenpäin! kokoelmani on vihdoin täydellinen. Ihan hyvä levykin kaiken lisäksi.
The Mobin uudelleenjulkaistu Let the tribe increase on näitä anarkopunkin klassikoita ja tämä on olut erittäin taajassa kuntelussa. Upeat avautuvat kannet ja parit bonusraidat. Fluxin live on yhtyeen alkupään tuotantoa ja vähän turhan monotonista mökää. Suositan ennemmin hienon Strive to survive LP:n hankkimista. Dead Kennedyksen live-bootleg Funland at the Rheinterasse on kyllä laadullisesti aika ala-arvoista kuraa. En suosittele kuin korkeintaan keräilijöille. Ei mitään oleellista tai ennenkuulematonta. Alternative on näitä vähän b-sarjan anarkobändejä jolla on kuitenkin muutamia hyviä biisejä. Tässä niitä löytyy demoversioina.
Lopuksi muutama kotimainen uutuuslevy. Tai itseasiassa ainoastaan Punk Lurexin uutta LP:tä voi pitää ainoana uutuutena ja tätähän on kovasti hehkutettu ja kehuttu. Itselleni tämä oli kyllä aikalailla pettymys. En tiedä miksi, mutta ei vaan kuulosta yhtä hyvältä kuin ne kaikki vanhat Punk Lurex OK -levyt. Tietty tarttuvuus vaan puuttuu. Kyllä Suojasen poistuminen yhtyeen riveistä on selvästi jättänyt aikamoisen puutteen yhtyeen riveihin. Piti oikein katsoa vanhoista levyistö, että kumpi ne parhaat biisit on tehnyt. No aika tasan kyllä mennyt... Svartin uudellenjulkaisuista ostin Mana Manan ja Mustan Paraatin LP:t, kumpaakaan kun ei itselläni aiemmin ollut. Jo oli aikakin pitää heti todeta. Kyllä nää on levysoittimessa taajaan pyörineetkin. hyvää kannatta odottaa, eli Murheen laakson saamista viimein vinyylille. Jossain vaiheessa harmitti enemmänkin kun jäi CD aikoinaan ostamatta, enää ei yhtään. Viimeisenä vielä mainitaan Marionetin demonauha joka on sitten 30:n vuoden jälkeen saatu vinyylille 300 kappaleen painoksena. Mistään unohdetusta klassikosta ei kuitenkaan ole kysymys. Palvele valtioo tuli aikoinaan tutuksi propagandan kokoelmalta ja se löytyy tietysti myös tältä. Se onkin jokseenkin ainoa hyvä biisi koko levyllä. No tuon pienen painosmäärän ja sen, että tämä on julkaistu Ranskassa takia ihan kannattava ostos. siis jos tän haluaa joskus myydä, niin rahat saa varmasti helposti takaisin.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Meriläinen vs. Kanto


Kirjallisessa katsauksessa tällä kertaa kaksi samasta aihepiiristä ammentavaa, mutta keskenään kuitenkin melko erilaista naisnäkökulmaa tarjoavaa sisällissota-aiheista romaania.
Rosa Meriläisen
debyyttiromaani Nainen punainen on loppukesän satoa, kun taas Anneli Kannon Veriruusut on ilmestynyt jo vuonna 2008, mutta luin sen ensikertaa vasta viime talvena. Veriruusuja voisi nimittää jopa kulttiklassikoksi. Varsinkin vasemmistolaisen työväestön keskuudessa se on saavuttanut varauksetonta suosiota ja onpa siitä tehty jopa teatterisovitus porilaisten harrastelijoiden toimesta.
Myös Nainen punainen on saanut ilmestyessään kohtuullisesti palstatilaa, mutta tähän lienee vaikuttanut kirjallisia ansioita enemmän Meriläisen asema julkisuuden henkilönä.

Rosa Meriläisen romaanin päähenkilönä on Tampereen punakaartin naiskomppanian päällikkö Helmi Johansson ja kirjan ensimmäinen puolisko käsitteleekin naiskomppania toimintaa Tampereella keväällä 1918. Sieltä matka jatkuu pakolaisena Venäjälle ja Muurmannin legioonaan. Helmi Johansson ja hänen miesystävänsä Juhani Särkelä ovat täysin fiktiivisiä hahmoja. Näiden lisäksi kirjassa esiintyy muutamia todellisia henkilöitä mm. Aarne Orjatsalo, Verneri Lehtimäki ja Oskari Tokoi. Näiden roolit on poimittu varsin pikkutarkasti historiasta. Välillä tulee jopa mieleen, että Meriläinen on tarkoituksellisesti kopionut tekstiä saadakseen kirjansa helpommin täysimittaiseksi. Esimerkiksi vaikkapa juoneen sinänsä mitenkään kuulumattomien Hugo Salmelan lasten kohtaloiden selvittäminen. Toisaalta vähemmän historiaa tunteville nämä voivat olla varsinkin mielenkiintoisia asioita. En nyt turhia juonipaljastuksia ala kertomaan. Tarkempaa tietoa sisällöstä löytyy kyllä useammastakin arvostelusta.

Anneli Kannon dokumentaarisessa teoksessa on kaksi erillistä tarinaa sekä Valkeakosken että Tampereen naiskomppanioiden vaiheista, eivätkä ne ennakko-odotuksista huolimatta leikkaa edes sorakuopan reunalla. Kumpikin tarina on hyvin pitkälti dokumenttaarinen ja Kanto onkin tehnyt erinomaista taustatutkimusta kirjaansa varten. Vaikka päähenkilöt, joidenka määrä on huomattavasti laveampi Meriläiseen verrattuna, ovatkin fiktiivisiä, niin monissa tapauksissa on esikuvana ollut joku historiallinen tapahtuma. Ainakin itse tunsin aina suurta tyydytystä, kun pystyin yhdistämään jonkun kerrotun tapahtuman todelliseen tapahtumaan. Myös Veriruusuissa esiintyy paljon historiallisia henkilöitä, mutta nämä ovat enemmän sivuroolissa tai vain niminä taustalla.

Meriläisen teosta ei voi pitää vähäisessäkään määrin luokkasotakirjana. Päinvastoin, kaikkine moralisointeineen se on ideologialtaan varsin noskelainen. Sen sijaan feminismiä hän on ujuttanut varsin runsaasti Helmi Johansonin ajatusmaailmaan, ei kuitenkaan mitenkään kiihkeän ryppyotsaisesti, vaan tervettä itseironiaa käyttäen. Myös Veriruusuja voi pitää feministisenä. Ei niin, että se olisi itsetarkoituksellisesti liimattua, vaan koska sitähän se perinteisten sukupuoliroolien murtaminen vuonna 1918 yksinkertaisesti oli. Veriruusuja voi myös pitää varsin hyvin luokkasotakirjana. Sitä se ei ole aivan perinteisessä muodossa, mikä on tietysti näin nykypäivänä järkevämpää, vaan koska se paljastaa selvemmin luokkasodan lähtökohdat, tehdastyöläisten surkean aseman ja tyttöjen kokeman seksuaalisen väkivallan, eikä se sorru samanlaiseen jälkiviisaaseen moralisointiin kuin Nainen punainen.

Veriruusut on maineensa veroinen klassikko ja taidanpa ottaa sen taas uudemman kerran luettavaksi. Myös Nainen punainen on ihan kelpo romaani, jonka jaksoi lukea hyvin läpi vähäisintäkään myötähäpeää tuntematta. Koskettavuudessa se ei kuitenkaan yllä Veriruusujen tasolle.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Syrjäntaka



Edelliseen postaukseen viitaten: samalla reissulla kävin katsomassa toisenkin Paha Maisema -kirjassa esitellyn kohteen. Tässä Tuuloksen Syrjäntakana sijaitsevassa joukkohaudassa on 1967 pystytetyn muistokiven mukaan 87 vainajaa.
Viereinen riihi on ainoa Syrjäntaan taistelusta ehjäksi jäänyt rakennus ja sen hirret ovat täynnä luodinreikiä.


Muista kyseisessä kirjassa esitellyistä kohteista olen käynyt katsomassa Anttilan ja Tommolan veripellot Metsäkylässä ja Kouvolassa. Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluisi muidenkin paikkojen bongaus, mutta kun lähes yksinomaan polkupyörällä matkaa teen, niin aikamoisia päivämatkoja joutuu tekemään. Jospa ensi kesänä "ehtisi" aloittaa taas ultramatkojen ajelun. Pääkopastahan se on pitkälti kiinni. 400 kilometrin lenkille osuisi monta kiintoisaa kohdetta. No lähin sisällissodan surmapaikka löytyy kyllä noin 110 metrin päässä kotiovelta.

torstai 2. elokuuta 2012

Tehtaantyttöjen haudalla


Toteutin pitkäaikaisen haaveeni käydä Hauhon Mustilassa sijaitsevalla Valkeakosken tehtaantyttöjen haudalla. Ensi kerran luin tehtaantyttöjen traagisesta kohtalosta HS-kuukausiliitteestä kymmenen vuotta sitten. Nyt oli mahdollisuus päästä itse kokemaan tämä paikka jossa oikeuden omiin (likaisiin) käsiinsä ottaneet miehet tuhosivat nuorten , vasta elämänsä aamussa olevien punakaartilaistyttöjen elämän.

Valkeakosken naiskaarti perustettiin helmikuussa 1918. Ensimmäiset kuukaudet naiskaartilaiset käyttivät harjoitteluun ja vartiotehtävissä toimimiseen. Huhtikuun lopulla tuli lähtö. Komppania marssi satamaan, jossa odotti Wellamo-laiva. Sillä heidät kuljetettiin Mierolaan, josta matkaa jatkettiin jalkaisin Alvettulaan. Aamulla 27. huhtikuuta saavuttiin Alvettulan sillalle. Vastarannalla oli valkoisten asemat, joita punaisten tykistö oli yrittänyt tuloksetta karkoittaa. Meillä olikin aika kahakka siellä, tuolloin 16-vuotias Martta Koivisto (os. Sirén) kuvaili tapahtumaa 70-vuotta myöhemmin. Sillalle tulitti valkoisten kuularuisku ja naiset kyyristelivät siltapenkereen suojissa. Sitten paikalle tuli mies, joka yritti opastaa: kun konekiväärin pauke taukoaa, lähtee aina kaksi, mutta vain kaksi kerrallaan. He juoksivat kumarassa kaiteen suojassa sillan yli ja jatkoivat suoraan kohti vihollista.
Siinä oli vähän puita ja peltoa. Me sen pellon yli mentiin ja kovasti hurrattiin, kuule, mokomatkin kakarat. Ojia myöten mentiin sinne mäkeä kohden, ja siellä oli sellanen lato ja semmonen kartano. Siinä me paukuteltiin vähän aikaa. Niitä toisia oli siellä ladon suojassa ja toisia kivien takana, ja siinä me paukuteltiin toisiamme. Punaiset valtasivat asemat iltakuuden aikaan äkkirynnäköllä ja tie oli auki kohti Hauhoa.

Seuraavana päivänä komppania jatkoi matkaa kohti Lahtea Tuuloksen kautta. Matkalla oli ankaria kahakoita saksalaisten ja valkoisten ahdistellessa takaa ja sivuistoistakin tuhansiin kohonnutta pakolaisjoukkoa. Valkeakosken naiskomppaniaan kuuluneet 18-vuotias Anna Tuomisto, 1. plutoonan johtaja, 22-vuotias Iida Järvinen ja 15-vuotias Suoma Järvinen kaatuivat ilmeisesti 28.4.1918 Hauhon taisteluissa.
Lähellä Syrjäntaan kylää saksalaiset hyökkäsivät eräällä pitkällä metsätaipaleella poikki maantien ja useita kilometrejä pitkän pakolaiskolonnan loppupäässä kulkeneet tehtaantytöt jäivät heidän vangikseen illalla 29. huhtikuuta. Martta Koivisto oli sairastunut kuumetautiin ja mennyt huonovointisena lepäämään erääseen ajopeliin, mikä aivan viime tingassa jo kivääritulen alaisena pääsi saksalaisten ketjun läpi ja tämä koitui hänen henkensä pelastukseksi.

Seuraavana päivänä tytöt luovutettiin Pohjalaisista suojeluskuntalaisista koostuville valkoisille ja tästä alkoi viimeinen matka. 30. päivän aamuna tuotiin tytöt Korkeilan taloon, jossa oli komentajana kapteeni Södermann. Silminnäkijänä olleen valkoisten lähettinä toimineen Jussin mukaan yhdellä naisista oli punaisen ristin tunnukset ja rintataskussa pienet sakset. Jussi-lähetti oli sanonut Södermannille että älkää vain käykö näitä ampumaan, ja jatkoi että antakaa hänelle yksi noista naisista, hän ottaa siitä muijan, oli niin kaunis, isot pyöreät silmät sillä vangilla. Södermann vastasi, että Ylöskartanossa on piikoja, sieltä ota ittelles.
Täältä vangit vietiin Luopiosten tielle, jonka varrella olevassa Ylöskartanossa oli valkoisten esikunta. Täällä yhden yhden näistä naisista, hyvin pitkän tytön, kerrotaan sylkeneen yhtä herraa päin naamaa.

Ylöskartanosta muutaman kilometrin päässä on Suomaan talon lato ja siellä tytöt vietivät viimeisen yön. Valkeakoskelainen näyttelijä Vilho Siivola kirjoittaa muistelmateoksessaan siitä yöstä. Kun kävi ilmi, että olen Valkeakoskelta, kerrotiin läheisyydessä olevasta tyttöjen haudasta. Kerrottiin myös kysymättä siitä yöstä, tuskanhuudoista, voihkeista ja kiroilemisesta, jotka ladolta kuuluvana täytti tuon yön.. Tapahtumista on olemassa myös toinenkin versio. Hugo Kaukoranta kertoi 1970-luvulla olleensa Hauholla viimeisen yön Suomaan talon ladossa vangittujen tyttöjen kanssa. Hirsien raoista hän näki, kun muutama vartija kierteli ladon ympärillä, mutta sisällä vartijat eivät käyneet. Myös Mustilan kyläläiset ovat vahvistaneet nähneensä vankien joukossa myös miehiä.
Vappuaamuna kaikkia lähdettiin viemään kohti Mustilan kylää, mutta porukka pysäytettiin harjun korkeimmalle kohdalle parin kilometrin kävelyn jälkeen. Naiset komennettiiin erilleen muista. Miehet jatkoivat matkaa kohti Luopioista. Naiset vietiin keskelle metsää. Kerrotaan, että tytöt laitettiin kaivamaan oma hautansa, mutta tämä tuskin pitää paikkaansa, vaan hauta oli kaivettu valmiiksi jo edellisenä iltana valkoisten toimesta. Suon reunassa olevan kuopan yli oli aseteltu lankku, johon naiset komennettiin 5 kerrallaan. Monet itkivät, mutta joidenkin kerrotaan heilutelleen tyynesti kenkiään. Teloittajien eteen joutuivat mm. plutoonanpäälliköt 18-vuotias Mandi Kujala ja 16-vuotias Lyydi Lehto. Nuorin teloitetuista oli edellisellä viikolla 16 vuotta täyttänyt Josefina Nissilä tai 15-vuotias Aili Rosberg, joka saattaa olla teloitettu myös muualla. Rosbergin sisaruksista ammuttiin myös 18-vuotias Martta ja 19-vuotias Naimi. 23-vuotias Katri Rosberg kuoli Hämeenlinnan vankileirillä heinäkuussa. Myös perheen ainoa poika ammuttiin ja isä kuoli pian vankileiriltä vapautumisensa jälkeen.


Hauta on ankealla paikalla metsittyvän pellon laidassa. Se on aidattu paksulla rautaketjulla. Haudalle 1968 pystytetyssä muistomerkissä on teksti: "Kunniottaakseen niiden 36 valkeakoskelaisen 15-23-vuotiaan työläisneitosen muistoa, jotka kansalaissodan uhreina tällä paikalla surmattiin 1.5.1918 ja tähän haudattiin pystyttivät tämän muistomerkin valkeakosken työväenjärjestöt 1.5.1968."

Vainajien luku 36 on peräisin kansan suusta, eikä se ole aivan oikea. Valkeakoskelainen historianharrastaja Aarne Sallinen on selvittänyt naiskomppaniasta kaiken mahdollisen ja hänen mukaansa Mustilassa murhattuja on todennnäköisesti 18 ja viisi epävarmaa mukaan laskettuna enintään 23. Myös Tauno Tukkinen on omissa tutkimuksissaan päätynyt kahteenkymmeneen ja pitää haudan koon perusteellakin epäuskottavana suurempaa määrää. Lukuun 36 ja hieman ylikin päästään kun lasketaan yhteen kaikki teloitetut, taisteluissa kaatuneet ja vankileireillä kuolleet Sääksmäellä kirjoilla olleet nuoret naiset. On kuitenkin mahdollista, että Mustilan haudassa lepää myös toispaikkakuntalaisia naisia.

Lisää aiheesta: Varpu Anttonen: Valkeakosken naiskaarti suomen sisällissodassa 1918 Pro gradu -tutkielma, Pekka Elomaa ja Jouni K. Kemppainen: Paha maisema, Tuulikki Pekkalainen: Susinartut ja pikku immet, Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius: Punavankileirit 1918, Tauno Tukkinen: Naiskapinallisten henkilötappiot 1918.

Katso myös video viime keväältä.

torstai 10. toukokuuta 2012

Eläimet viihteessä valokuvanäyttely



Kirjastossa oli ja on edelleen tällainen Animalian kokoama 12-osainen Eläimet viihteessä valokuvanäyttely. Ensiksi tietysti huomiota kiinnitti, ettei tämä ole sillä tutulla keskeisellä paikalla missä aiemmin ovat olleet kaikki näyttelyt. Nyt tämä on ahdettu aiempaa pienemmälle alueelle, enkä meinannut tätä ensin huomata. No ehkä tämä on ihan yleinen uusi järjestely, eikä aiheella tai esillelaittajalla ollut mitään syytä mielestäni hieman huonompaan sijaintiin.



Itse kuvat ovat anonyymien kuvaajien ottamia, taiteilijoista en puhu, koska ei tällä sinänsä mitään taiteellista vaikutelmaa ole haettu. Esitetään vain eräitä eläinten hyväksikäyttömuotoja lyhyiden asiaa selventävien tekstien kera.


Ja taas sattui ihan sopivasti samaan aikaan näyttelyyn tutustujakin. Tuosta neidistä tuli mulle mieleen Anna. Aika saman näköinen ja oloinen siis, puolet nuorempi vaan.


Kerrassaan julkea provokatsiooni. Joku ryökäle liimannut kirjaston edessä olevaan tuhkikseen sikatehtaat tarran. Täysin asiatonta touhua. Näitä pitää liimata kauppojen ja erityisesti lihakauppojen oviin ja ikkunoihin tai jopa sinne sisälle lihatiskille toivottamaan hyvää ruokahalua eläinten murhauttajille.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Monoa moottoriteille


Näin sitä armasta isänmaatamme ja luontoäitiämme taas raiskataan massiivisen moottoritiehankkeen takia. Puut kaadetaan, kalliot räjäytetään ja eläinten elinalueet tuhotaan lopullisesti vapaan liikkumisen kirouksena yhä lisääntyvän tarpeettoman ja saastuttavan yksityisautoilun tähden. "Sujuvampi" liikenne lisää entisestään moottoroitua liikkumista ja kasvavat ajonopeudet uusiutumattomien luonnonvarojen kulutusta sekä yhä enemmän hiilidioksidipäästöjä muista autoilun aiheuttamista päästöistä puhumattakaan: tankkauksen yhteydessä vapautuu ilmaan hiilivetyjä, auton pesussa, korjauksessa, maalauksessa ja ruosteensuojauksessa liuotteita, raskasmetalleja, jäteöljyjä jne. Pahinta on mielestäni tämä luonnon ja eliöstön tuhoutuminen. Miljoonat eläimet murskaantuvat, liiskaantuvat ja vammaantuvat ylittäessään elinympäristöään ylittäviä teitä.

Näyttääkö tämä teistä mukavalta???


Moottoriteitä on vastustettu monella tavalla. Myös sabotaasin ja suoran toiminnan keinoin, kuten olemme saaneet lukea Earth Liberation Frontin eli Maan Vapautusrintaman raporteista. Tienrakennuksen ensimmäiseen vaiheeseen kuuluvat maanmittaus, puiden hakkaaminen, räjäytystyöt ja yleinen maanmyllääminen . Ahkerat "menninkäiset" ovatkin öiseen aikaan käyneet järjestelmällisesti poistamassa mittakepit kilometrienkin matkalta tehden näin paljon taloudellista vahinkoa luonnon riistäjille.

Toisessa vaiheessa moottoritietyömaalle tuodaan toinen toistaan suurempia ja kalliimpia työkoneita joita kohtaan on tehty ilkivaltaa. Aikoinaan Pauniossa tapahtuneen kiviporan polttamisen kerrottiin lehdissä maksaneen parisen miljoona silloista markkaa. Yleisempää lienee yleinen paikkojen rikkominen ja sabotointi. Koneiden sisällä on paljon erilaista herkkää laitteistoa, jonka käsittely on tuottanut tuloksia. Koko koneen katoaminen savuna ilmaan on tietysti rankka juttu, mutta myös kallis.


En minäkään nyt tietysti kaikkea tienrakentamista vastaan ole. Tämän nykyisen seiskatien muuttamisen moottoritieksi olisi voinut korvata huomattavasti pienemmillä investoinneilla yksinkertaisesti kohentamalla jo olemassa olevaa rinnakkaistietä ja rakentamalla puuttuvia osuuksia, joilla nykyiset pikkutiet olisivat yhdistyneet toisiinsa. Esimerkiksi Vanhan Viipurintie mutkia olisi voitu oikoa, tehdä hieman levennystä ja asfaltoida koko matkalta. Sinne olisi sitten voitu ohjata paikallisliikennettä. Myös raideliikenteen eli käytännössä vuosikausia suunnitellun HELI-radan rakentaminen olisi ollut vaihtoehto moottoritielle. Nyt se voitaneen unohtaa taas vuosikymmeniksi.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Vinylmania

Taas on mennyt kaikki rahat levykauppoihin. Tai ei nyt tietenkään kaikki, mutta maaliskuussa tosiaan tuli "hiukan" osteltua yli budjetin. No alkuvuosihan olikin tällä saralla aika hiljaista. Levymessut oli ja vähän tuli myös uusiakin levyjä tilailtua, vaikka tämän pahan tavan yritänkin pitää pienenä. Kouvolassakin tuli käytyä ja sinne jäi vielä muutama himoitsemani platta.


Eteenpäin -merkillä julkaistun Marshim Partizan tupla-LP:n löytyminen kuuluu suurimpiin iloihin, jota ei edes latista erittäin kova hinta. Nyt olisi sitten Eteenpäin -kokoelmani yhtä levyä vailla täydellinen, puuttuisi siis vielä Longfellow Mugarulan LP. Levymessuilta löytyi.


Niinikään viisivuotis-suunnitelmaksi otettu kaikkien Paredon Records -julkaisujen kerääminen on hyvällä mallilla tämän löydön, jenkeistä ebayn kautta, myötä. + 2 vuotta kerätty ja tilanne 39/50. Tämähän on näitä aktivistihippi -levyjä. On muuten komia nimi levyllä ja sisältökin ihan mainiota akustista protestointia vietnamin sotaa vastaan.


Loven poliittiset levytkin alkavat olla jo aika hyvin hyllyssä, Agit-Propin ja KOM-teatterin LP:t piti viimein hankkia vinyylinä kun suht edullisesti vastaan tulivat. Punaisen Langan tokasta LP:stä en ainakaan aikoinani tykännyt yhtään, joten tätä debyyttiä en siksi ole aiemmin hankkinut. Vähän taidematskua, mutta pitää myöntää, ettei tää nyt sitten yhtään hullummalta kuulostanutkaan. Toi Chydeniuksen sävelmistä tehty kokoelma on aika turha, puhkisoitettuja hittejä, vaan nyt sekin sitten tuli ostettua vähän turhan kovaan hintaan, vaan eipä tätä juurikaan näe.


Sitten pitää häpeäkseni myöntää, ettei mulla ole ollut näitäkään punk-klassikoita vinyylinä. Pöllön tupla-live on aikas harvinainen vinyylinä, joten kovasti iloitsin kun viimein löysin. Briardin koko tuotantohan julkaistiin yhdellä CD:llä joku aika sitten ja sen ostin ja kyllä sitä on tullut sitten kuunneltuakkin ja kyllä on aikas parasta muolimassa ja kyllä se vaan on niin, että vinyyliltä kuulostaa vielä paremmalta.
Madness irtos kympillä ja sen löytymisestä olin kovasti iloinen, on nimittäin tätä tullut etsittyäkin pidempää. Muistin tän olevan hyvä levy, no ei ollutkaan niin hyvä kuin muistin, vaan oli Stiffin julkaisu, mitä taas en muistanut ja josta lisäpisteitä.


Muutama uusi levykin tuli sitten Valtsulta tilattua, ylimmät näitä Kämäset levyt -merkin julkaisuja, alhaalla Svartin tuotteita. Appendixin studio-liven ostin kanssa ja siitä meinasin jotain kirjoitaa, muten nyt sitten viitsikkään haukkua tai no jaa...


Zounds on näitä anarkopunkin pikkuklassikoita ja kait ton DK:n voisi kanssa laittaa samaan genreen, vaikka sinänsä nämä ovatkin melko erityylisiä noin niinkuin musiikillisesti. Skateboard Party -liveä ei olekkaan ennen tullut vastaan ja tätä oon kaipaillut vaikka eihän tässä sinänsä ole mitään ennenkuulumatonta. No yhtä hyvä kuin Moral Majority tai Mutiny on the Bay -livetkin, jotka ennestään hyllystäni löytyvät kaikien studiolevyjen lisäksi.


Parit singlet myös levymessuilta. Tota Suoraa Toimintaa Spartakiedeilla EP:tä en ollutkaan ennen kuullut muuta kuin sen Wouden avausraidan Vanhat hipit. On muuten hyvä levy ja varsinaisesti ilahduin b-puoliskon Oone Prootista. Noin kummallinen ja tyhmältä kuulostava nimi ei ole kyllä herättänyt mielenkiintoa, mutta Taifuuni on vallan hienoa Ska-New Wavea kantaaottavilla teksteillä. Pöllön Love-single ei ollut (yllätys yllätys) niitä halvimpia ja sinänsä aika turha ostos, mutta tarkoitus olisi hiljalleen kerätä kaikki Pelle Miljoona -levyt.



Sitten muutama kiinalainen kultttuurivallankumouksen aikainen 10". Levymessuilta löytyi ihan kohtuu hintaan. On kyllä hienoja biisinnimiä tyyliin "We are a chairman Mao`s soldiers". Sisältö ei kyllä ole valitettavasti ihan yhtä iskevää kuin parilla aiemmin hankkimallani kiinalaista vallankumousmusiikkia sisältävällä levyllä.


Weaversin Classics ei nimestään huolimatta ole mikään best off kokoelma (?). Levytyksiä vuosilta 1958-59 ja tässä ei ollut kuin yx ennestään tuttu raita, joten hyvä ostos 7 e:n hintaan.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Uusliberalismi lisääntyy.

Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin päivän hesaria lukiessa, nimittäin uutinen kertoi ylivieskalaisen kauppaketjun J.Kärkkäisen alkaneen sakottamaan myymälävarkaita erilliselllä 500 euron lisämaksulla, jonka se lähettää varkaan maksettavaksi. Haluamatta tippaakaan puolustella myymälävarkaiden toimintaa, niin kyseinen maksu on täydellinen esimerkki kapitalistisen uusliberalismin mädännäisyydestä ja toimista jotka kertovat Thatcheriläisen/Reaganilaisen tasaveropolitiikan toteuttamisesta. Sama 500 euron maksu peritään siis sotaveteraanilta, joka varastaa nälkäänsä nakkipaketin kuin myös elektroniikkaan erikoistuneelta ulkomaalaiselta ammattivarasliigalaiselta. Hesarin asiakashaastattelut aiheesta olivat myös aika masentavaa luettavaa; neljästä haastatellusta 2 oli perinteisen oikeistopopulistisen rosvot kuriin -linjan kannattajia, yksi eläkeläinen myös samoilla vesillä pitäen kuitenkin summaa tosi suurena. Maksun suruus kertoo myös omalta osaltaan kuinka vieraantunut ökykauppias on tavallisten palkansaajien, eläkeläisten tai opiskelijoiden tuloista. Sensijaan yksi 44-vuotias naisopiskelija oli tajunnut asian laidan aivan oikein; Maksu tuntuu ihan kohtuuttomalta. Mieti, jos lapsi on näpistänyt vaikka karkkia. Päälle lisätään 500 euron maksu.
Oikeuden päätöksiä näiden yksityisten sakotusten laillisuudesta ei ole vielä tullut ja uskonkin, ettei näille tule lainvoimaa tai muuten usko progressiiviseen verotukseen perustuvaan pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen oikeuslaitokseen on kyllä taas aika mennyt.

Samaa yksityistä sakotusoikeutta ovat alkaneet käyttää myös nämä yksityiset pysäköinninvalvontafirmat. Vaikken olekkaan yksityisautoilun harrastaja tai edes kannattaja, niin silti näiden iilimatofirmojen joka paikkaan pystytetyt kieltotaulut herättävät allekirjoittaneessa usein suurempaa ärtymystä ja kiukkua kuin saastuttava yksityisautoilu. Aina löytyy näitä loiseläjiä, jotka haluavat kerätä maksimaalisia voittoja ilman, että tarvitsee tehdä mitään tuottavaa tai yhteiskuntaa hyödyttävää työtä.

lauantai 25. helmikuuta 2012

This is England


Kuukauden (tai no tällä päivitystahdilla vuoden) klassikkoleffana esitellään Shane Meadowsin ohjaama ja käsikirjoittama This is England vuodelta 2006. Tämähän on sinänsä ajankohtainen, että FST5 esitti tämän joskus viimevuoden puolella (tässä taas näkyy tämän blogin vähemmän ajankohtaisuus). No niin, otin tän siis digipoksille ja oon kattonut pariin kertaan ja tykännyt ihan älyttömästi. En ole yleensäkään mikään älytön leffafriikki tai edes ollenkaan, mutta tää oli siis sellainen joka kolahti ihan tosissaan. Mitä vähän kattelin leffa-arviota tästä, niin aika komeita tähtimääriä tämä on saanut. Klassikkokamaa siis ihan oikeasti ja kyllä mä muistan kun tämä tuli teattereihin ja näkyi olleen silloin paljon ylistäviä lehtijuttuja.

Filmi sijoittuu vuoteen 1983. Shaun (Thomas Turgoose) on 12-vuotias kundi, jonka isä on kuollut Falklandin sodassa ja häntä kiusataan koulussa. Kotimatkalla skinhead-jengi ottaa rääpäleen suojelukseensa ja elämä alkaa hymyilemään. Draamaa syntyy kuitenkin pian kun muita jengiläisiä vanhempi Combo (Stephen Graham) pääsee vankilasta, jossa hänestä on tullut piinkova rasisti. Hänen mielipiteensä ja asenteensa hajoittaa heti monikulttuurisen jengin kaikkien reilujen tyyppien, etunenässä jengin johtaja Woodyn (Joseph Gilgun) jäädessä siihen vanhaan ja oikeaan porukkaan. Isänsä menettänyt Shaun joutuu Combon manipuloimana siihen sakkiin joka käy National Frontin tilaisuuksissa kuuntelemassa äärioikeistolaista kiihoitusta ja vihanlietsontaa.

This is England on erittäin poliitinen ja kantaaottava (Oikein! Siksi tää onkin niin hyvä) elokuva kaikkine hienoine viittauksineen, esimerkiksi alikulkutunnelin Screwdriver teksti; luupäänatsit eivät edes osaa kirjoittaa oikein suosikkiyhtyeensä nimeä, joka on siis kirjoitettu tarkoituksella väärin Skrewdriver.
Elokuva myös selittelee upeasti rasismiin ja fasismiin johtavia syitä, älkää kysykö mistä johtuu väkivalta, älkää kysykö mistä johtuu päihdeongelma... Näin niinkuin Pelle Miljoonaa lainatakseni. Samaan johtopäätökseen on päätynyt Shane Meadows käsikirjoituksessaan.

Hienon ajankuvan lisäksi myös soudtrack on komiaa kuultavaa, musiikista vastaavat Toots & Maytals, Specials, Strawberry Switchblade, Dexys Midnight Runners, UK Subs ja monet muut.

Tässä vielä elokuvan traileri.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Sitä sun tätä

Eli ei mitään erityistä aihetta. No ensinnäkin pitää siis iloita kun olen saanut uuden lukijan!!! Piti viis sekuntia miettiä, että kukas toi nyt sitten on, mutta muistin kyllä nimen. Upeaa! Mahtavaa! Enkä ole kyllä vielä Anskuakaan toivottanut tervetulleeksi. Hauskaa kun uskaltauduit ilmoittautua ensimmäiseksi lukijaksi. Vähänkös ankeeta, kun ei ollut yhtään tai vain yksi lukija, kun kaikilla muilla on niitä jopa kymmenittäin. (En lue mitään kaupallisia paskablogeja siis joissa on satoja lukijoita.)

Viime viikon parhaasta jytkystä tai riemastuttavimmasta lööpistä vastasi tämä Fear-zinessä 1991 julkaistu Jussi Halla-ahon haastattelu. Jussihan oli nuorena Heavy-mies ja soitti Blashemia nimisessä yhtyeessä. Riemastuttavimpina kohtina mainittakoon Jussin kommentit Satanismi on uskonto, ei niittivyö. sekä Minä ainakin haluaisin piiskata ja komennella neekereitä. (tämä ei ollut huumori vastaus.Neekeri ei ole naurun asia minä olen arjalainen ja ylpeä siitä). (muuten tuo ekoissa suluissa oleva lisäys oli sitten jussi Halla-ahon tekemä,joka vastasi haastatukseen toim h.)
Halla-aho luonnollisesti kiistää tyystin koskaan moista sanoneensa, vaan ei kuitenkaan kiellä olleensa tätä mieltä.
Hommafoorumilla mestarin kannattajat yrittävät todistella koko juttua tökeröksi väärennökseksi; "Myös kirjoitusasusta tulee mieleen, että tässä on yritetty hakemalla hakea jotain liimaa haistelleen hevarin tyyliä. Kirjoitusvirheet ovat aivan idioottimaisia ("Kanadailainen") ja työni puolesta PALJON huonoa tekstiä lukeneena herättää epäilyksiä." Tässä kuitenkin hommamoderaattori haukkaa paskaa osoittaen täydellisen tietämättömyytensä jo liki kuolleesta zinekulttuurista. Nimittäin tuollaista käppäähän nämä pienlehdet pahimmillaan olivat. Erityisesti juuri kyseinen Fear-zine muistetaan totaalisen surkeana tekeleenä. Laaman pienlehtikatsauksessa Spurg toteaa, että "Huonoimpia koskaan lukemiani lehtiä. Pelkkiä alkeellisuuden ennätyksiä rikkovia haastatteluita ja arvioita joita kaikkia leimaa käsittämätön sanasokeus ja kirjoitusvirheiden suma." Tämähän oli punkin synnyttämää tee se itse kultturia parhaimmillaan. Kuka tahansa saattoi alkaa julkaisemaan omaa lehteä, viis kirjoitustaidosta tai mistään muustakaan. Tärkeintä oli tuoda omia hengentuotteitaan julki. Kannattaa myös muistaa ettei ollut ollenkaan epätavallista, että 12-13 vuotiaatkin nassikat julkaisivat omaa lehteä. Fearin Eskelisellä oli ikää v.1991 tiettävästi 15 vuotta. Itselläni ei valitettavasti tuota kyseistä numeroa löydy, mutta tästä innostuneen tuli pari päivää selailtua zinekokoelmaani vastavanlaisia aarteita etsien, mutta toistaiseksi tuloksettomasti.

Jo tavaksi muodostunut puolivuotinen uutuuskirjakatsaus jää tältä keväältä tekemättä. Nimittäin kevään kirjatarjonta näyttää todella laihalta. Ainoa itseäni kiinnostava opus on Joni Krekolan Helsingin nuorisofestivaali 1962. Helsinki kultuurisen kylmän sodan näyttämönä. (Like)
Maailman nuorison ja ylioppilaiden festivaalit syntyivät toisen maailmansodan jälkeen edistyksellisen maailman nuorison tahdosta taistella sotaa ja fasismia vastaan rauhan ja demokratian puolesta. Helsingin festivaalit jäivät parhaiten meillä suomessa mieleen lättähattu huligaanien mellakoinnin ja häirinnän takia. Itse festivaalin kulttuuritapahtumista lukisin itse mieluusti lisää. Ketähän kaikkia siellä oli esiintymässä? Ainakin Violeta Parra, tämä chileläinen runoilija, laulaja-lauluntekijä, Nueva Cancion liikkeen äiti, sekä tekstiili- ja kuvataiteilija, jonka elämä päätyi itsemurhaan 49 vuotiaana v. 1967.

Nyt kun taas musiikin pariin päästin, niin viimeisimpinä levyostoksina mainittakoon huutonetistä löytämäni Uusi Laulu 3 LP. Kyllä tätä olikin sitten jo monta vuotta tullut etsittyä. Uusi Laulu LP-sarja ilmestyi vuosina 1975-77 ja se esittelee laululiikkeen synnyttämiä toisen polven ohjelmaryhmiä, joista monille oli kertynyt satojen eiintymisten luomaa kokemusta. Tämän vaikeimmin löydettävän kolmannen ja viimeisen osan parhaimmistoa edustaa Arkiviisu-yhtye, jonka jäsenistä Mikko Perkoila ja Riitta Havukainen saavuttivat myöhemmin laajempaakin kansansuosiota. Muita levyllä esiintyviä yhtyeitä ovat Porin Agit Ryhmä (kas, Kari Levolakin oli bolshevikki), Kirjokansi, Oulun Toveriseura ja tamperelainen Peuhu. Erinomaisen hyvä levy, joka on soinut hyvinkin usein viime viikkoina. Olihan mulla tämä ennestään c-kasetille nauhoitettuna, muttei sitä ole tullut kuunneltua moneen vuoteen.
Ebayn kautta taas sain vihdoin jouluruuhkan (?) purkauduttua Philippines - Bangon! Arise! LP:n. Musiikkipuoli on aika easy listening kamaa, ihan miellyttävää hiljaisellakin volyymilla yön tunteina kuunneltuna ja tekstit, jotka löytyvät mukana tulevasta bookletista käännöksinä, tiukkoja USA:n imperialismin vastaisia hyökkäyksiä. Kuvia näistä ei nyt muistanut ottaa, lisään myöhemmin.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Parit Punk-levyt


Punk, punk, punk on typerää, levyt pyörii vaan ympyrää... Ostin Valtsulta parit uudet punk-levyt ja itse asiassa nämä ovat ainoat vuonna 2011 ilmestyneet äänitteet jotka itselleni hankin. Tämä kertoo kait, ettei vuosi 2011 ollut kovinkaan hedelmällinen musiikkivuosi. Myönnettäköön, että mielenkiintoni on kohdistunut viime aikoina etupäässä tuonne 1970-luvulle ja lähes kaikki levyt tulee nykyään hankittua käytettyinä. Maailma on täynnänsä hyvää ja erinomaista musiikkia menneiltä vuosilta. Itse näen hedelmällisempänä etsiä näitä unohdettuja klassikoita kuin ostaa uutta, joka ei yleensäkään tarjoa mitään, mitä ei olisi jo ennestään tehty.

Mutta siis näihin levyihin; Pertti Kurikan Nimipäivät on nykyään varsin muodikas ja suosittu yhtye joten pitihän tämä levy ostaa parahiksi ennen kuin myytiin loppuun. Oikeastaan tämä on kyllä tosi huono bändi. Tietty yhtye erottuu muista huonoista yhtyeistä omaperäisyydellään, mutta pelkät sympatiapisteet ei jaksa kyllä montaakaan levyä kantaa. Koko materiaalihan on sitä yhtä ja samaa kappaletta ja erityisesti tämän soittotaidottomuuden huomaa kun kuuntelee tätä Pelle Miljoonan kanssa tehtyä Mua valvotaan-liveä. PKN soittaa sitä omaa biisiään ja Pöllö yrittää pysyä perässä.
Levyn tsibaleista avausraita Puhevika on ehdottomasti se kaikkein toimivin, sanoituksessakin kunnon protestihenkeä. Levyn kansi on myös onnistunut ja erittäin PUNK, vaikka kaikki perinteiset punk-kliseet onnistuneesti sivuuttaakin. Mutta eiköhän tämä levyjen tekeminen ala kohta riittämään. Alkaa nimittäin aika äkkiä kyllästyttämään yhden ja saman vitsin toistaminen, minkäänlaista musiikillista kehitystäkään tuskin on tämän ryhmän kyseessä ollessa syytä odottaa . Nyt tästä on mahdollisuus tulla se legendaarinen bändi joka teki parit klassikot ja katosi. Lisää levyjä, niin alkaa haisemaan rahastukselta, vaikkei tällaiset marginaalinimet ja vieläpä vinyylijulkaisuina oikeasti mitään rahoja kelleen tuokkaan.

Toinen kotimainen vinyyli on Käpykaartin Helppoja ratkaisuja moniulotteisiin ongelmiin 7" EP. Aiemmin on tullut ostettua jokseenkin kaikki levyt joissa Satru on mukana ja nehän on olleet kaikki aikalailla parhautta: M.C.D., Olotila, Pax Americana, "Alakulttuurin kusipäät", Mojakka ja oliks näitä vielä muitakin? Joten olin silloin kovasti innoissani kun yhtyeestä Toisen Vaihtoehdon sivuilta luin. Reilu vuosi sitten ilmestyneen depyytti LP:n ostin tietty ja nyt sitten tuli tämä 4:n biisin EP. Vaan kovasti yliarvostusta tälle yhtyeelle TV:n sivuilla annettiin. Musta kun tää on kuitenkin musiikillisesti kaikinpuolin erittäin tylsää ja kökköä junnaamista. Tietysti kantaaottaviin sanoituksiin on panostettu paljon, vaan kun ei ne oikein erotu sieltä tasapaksun möykän keskeltä. Myöskään Satrun raakkuminen ei oikein sovi tällaiseen musiikkiin siinä missä Mojakan esityksiin. Kansitaide on tässä kuten LP:ssäkin ihan omaa luokkaa. Onko noi sitten hienoja vai aivan persiistä onkin ihan oma kysymys, enkä tähän osaa vastata.