sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kannusjärven pakokivi

Päivän retkeilykohteena oli Kannusjärvellä sijaitseva "pakokivi". Sain tästä "uudesta" muistomerkistä vinkin tässä alkuviikosta ja nyt viikon ensimmäisenä sateettomana päivänä sai sitten hyvän syyn kerätä kilometrejä. Jää nyt tällä viikolla ajot muutaman kymmenen alle 500 viikko kilometrin tavoitteesta.
Muistomerkkihän ei ole uusi, vaan liki sata vuotta vanha. Tykän matkailuyritys (?) on tehnyt alkukesästä opastuksen pakokivelle, eikä tätä olisi muuten juuri kukaan vahingossa löytänyt. 
Suomen Punasen Kaartin Keskisen Rintaman  Esikunta julkaisi Eteenpäin-lehdessä 16. huhtikuuta 1918 julistuksen yleisestä asevelvollisuudesta,  jonka mukaan kaikkien 15-50 vuotiaiden vehkalahtelaisten miehien on saavuttava huhtikuun 17, 18, ja 19. päivinä tarkastukseen Haminan raatihuoneelle. Pois jääviä uhkailtiin rangaistuksella.
Tykän sivujen mukaan kiveen hakattu päivämäärä 20.4. 1918 olisi kiven pystytyspäivämäärä, mitä rohkenen epäillä, sillä tämä lienee ennemmin päivämäärä jolloin Kannusjärven isännät painuivat metsään piiloon punaisten pakko-ottoja.
Piilo oli hyvä, joten mitään dramaattisia tapahtumia ei tähän liity. Ummeljoen ja Inkeroisten punakaartilaiset kävivät Kannusjärvellä jahtaamassa metsäkaartilaisia ja tässä yhteydessä heidän mukaansa lähti myös luvattomasti talollisten omaisuutta. Ketään ei kuitenkaan surmattu, eikä muustakaan kaltoinkohtelusta ole säilynyt tietoa.
Muistokiven takana on pieni kallioseinämä. Luultavasti juuri tätä vasten on ollut pakolaisten laavu.
Piileskelylle oli lopulta tarvetta kahdeksi viikoksi. Lauantaina 4. toukokuuta 1918 kello 3-4 iltapäivällä saapui Kannusjärvelle Haminasta Elja Rihtniemen johtama partio, joka pidätti neljä miestä, Eino Yrjösen, 19, Ville Toikan, 23 sekä 45 vuotiaan Emil Guvenuksen ja tämän 16 vuotiaan pojan Artturin. Heidät vietiin kylän eteläpäähän metsän reunaan ja ammuttiin sinne lukuun ottamatta Artturi Guvenusta, joka onnistui pakenemaan Luoman taloon, jossa hänet piilotettiin. Artturi kuoli kuitenkin jo 1921, ilmeisesti keuhkotautiin. Punaisten noutajina kerrotaan olleen myös Kannusjärven suojeluskunnan päällikkö Erland Haapaniemi, talollisen poika Matti Pakkanen sekä Hugo ja Jalmari Husu. Itselläni ei ole tietoa ovatko he samoja jotka ovat piileskelleet pakokiven luona. Haapaniemi oli sodan jälkeen kertonut ammutun Eino Yrjösen veljelle Väinölle, että teloituksen olivat suorittaneet  Vuoksenlaaksosta tulleet valkoiset, joiden johtajana oli ollut Rihtniemi-niminen päällikkö.
Pakokivi löytyy Salo-Suikkasentien eteläpuolelta ja sinne on hyvä opastus. Löytyi ongelmitta ilman GPS-laitteita. Nälkäisiä hyttysiä oli niin riittävästi, ettei paikalla huvittanut kuvien ottoa pidempään olla.
Laitetaan vielä kuva Kannusjärven paloasemasta. Yksi lauta putoaa kohta tornin seinästä.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Katsaus syksyn 2017 kapinakirjallisuuteen

Suomi 100 juhlavuoden ja tulevan sisällissodan 100 vuotismuistovuoden lähestyessä kirjakustantajat ja tietokirjailijat ovat aktivoituneet asiaa käsittelevän kirjallisuuden tuottamisessa. Luon nyt pienoisen katsauksen tämän vuoden aikana ilmestyviin aihetta käsitteleviin kirjoihin. Näistä osa saattaa olla jo saatavilla.
Torsten Ekmanin Punalippujen Helsinki - Työväenliikkeen varhaisvuodet 1883-1917 (Kustantamo S&S) kertoo vuoden 1918 sisällissotaan johtaneista tapahtumista. Kirja on jo ilmestynyt ruotsinkielisenä versiona. Suomeksi tämä on luvassa syyskuussa.
Janne Könösen Punaisen leijonan maa (Otava) käsittelee myös sisällissotaa edeltäviä tapahtumia. Kirjan esittelyn mukaan joulukuu 1917 oli monin paikoin verinen. Ihmettelen kyllä tällaista väitettä, sillä marraskuun lakon jälkeen seurasi todellisuudessa rauhallisempi ajanjakso ennen tammikuun lopun tapahtumia. No luetaan ensin.
Risto Alapuron Valtio ja vallankumous Suomessa (Vastapaino) on ilmestynyt alkujaan englanniksi jo vuonna 1988. Kirja käy läpi Suomen syntyvaiheet ja kertoo minkälaiset sosiaaliset ja polittiset olot johtivat Suomen valtion syntyyn.
Marjo Liukkosen Hennnalan naismurhat 1918 (Vastapaino) on yksi eniten odottamistani kirjoista. Tämä perustuu Liukkosen tekemään graduun jota varten hän on käynyt läpi 300 vangin ja leiriä vartioineen sotilaan muistelmaa. Lisäksi hän on käynyt läpi muun muassa 26 000 pidätyskorttia, 11 000 vankikorttia, lukuisia kirjeitä, valtiorikosoikeuden syyttäjien todisteaineistoja, seurakuntien tiedonantoja sisällissodassa kuolleista ja kadonneista, kuulustelupöytäkirjoja sekä eri sanomalehtien vuonna 1918 julkaisemia kirjoituksia. Kirjan nimi kyllä hieman kummastuttaa, sillä tietojeni mukaan enin osa Lahdessa tapahtuneista punaisten naisten teloituksista tapahtui Mustankallion hautausmaan läheisyydessä, ei suinkaan Hennalassa.
Sture Lindholmin Vankileirihelvetti Dragsvik on ilmestynyt jo ruotsiksi nimellä Fånlägerhelvetet Dragsvik -Massdöden i Ekenä. Tammisaaren punavankileiriä on jo aiemmin käsitelty monissa kirjoissa ja TV:dokumenteissa, joista Pekka Railon muistelmat Valkoisten vankina on se kaikkein ansiokkain. Toivottavasti tähän on löytynyt lisää ennen julkaisematonta tietoa. Kiinnostaa kovasti ja ostan heti myös tämän. 
Samu Nyströmin ja Jörn Donnerin Merkillinen nyt on maailman meno (Otava) luo katsauksen Suomen historian dramaattisimpiin kuukausiin tavallisten ihmisten kokemina. Teos pohjautuu lukemattomiin päiväkirjoihin, kirjeisiin ja lehtikirjoituksiin, jotka kertovat miten helsinkiläiset selvisivät Suomen itsenäistymisajasta marraskuun yleislakosta 1917 vuoden 1918 loppuun. 
Tuija Wetterstandtin Punaisten panssarijuna 1918 (Into) piti ilmestyä jo viime talvena, mutta kustantaja lykkäsi sen syksyyn, koska "sotakirjat myyvät paremmin syksyllä". Kyllä tätä olen jo odottanutkin. Tuijan blogissa seurataan hänen isoenonsa Antonin vaiheita Helsingissä itsenäisyyden aamunkoitossa ja ensi vuonna päästään kirjan käsittelemään matkaan punaisten panssarijunan kyydissä. Kirjassa tullaan käsittelemään myös muiden panssarijunien toimintaa.
Hieman samoilla apajilla liikkuu myös Sakari Viinikaisen Rautatiesota 1918 (Docendo), joka keskittyy Savon rintaman taisteluihin. Viinikaisen juttuja olen lukenut pitkään ja Vartissahan oli jo myös useita tämän kirjan aiheisiin liittyviä kirjoituksia. Tämäkin on sellainen, jonka aion ostaa heti.
Pertti Rajalan Sisällissota (Avain) on selkokielinen yleisteos ja voin luvata, että tämän taidan jättää väliin. Tuskin tarjoaa yhtään mitään, mikä ei olisi ennestään tuttua kokenemmalle harrastajalle.
Jukka Jormanainen Juhon Vapaussota - muistikirjan merkinnät 8.3.1918-21.11.1919 taitaa ilmestyä omakustanteena ja tästä en tiedä etukäteen juuri mitään. Nimestä päätellen taitaa olla valkoisen puolen muisteluja. Myös erään kymenlaaksolaisen muistelman julkaisusta liikkuu huhua. Tämä taas punaisten puolelta.
Jukka Kulomaan, Leena Kekkosen, Matti Aallon toimittama Heinola 1918 - Kapinan aika (Heinolan kaupunginmuseo) on katsaus Heinolan tapahtumiin ja sieltähän ei ennestään ole historiikkia aiheesta ilmestynyt. Nämä paikallishistoriikit ovat usein niitä kaikkein kiinnostavimpia. Ilmestyy lokakuussa ja ostan.
Seppo Aallon Kapina tehtaalla - Kuusankoski 1918  taitaa olla vasta ensi vuoden julkaisuja ja koska erityisesti Kymenlaakson tapahtumat kiinnostavat, niin tämäkin on ehdoton hankinta. Tässä paneudutaan syihin miksi tehtaalaiset nousivat joukolla kapinaan ja mitkä syyt aiheuttivat Suomen tuhoisimman punaisen ja valkoisen terrorin juuri Pohjois-Kymenlaaksossa.
Paikallishistoriikeihin lukeutuu myös Ritva Mäkelän Lempäälän vuosi 1918 (Lempäälä-Seura), josta ilmestyy täydennetty uusintapainos. Kirja ilmestyi alkujaan Lempäälä-Seuran kirjasarjassa 15 vuotta sitten ja on ollut pitkään loppuun myyty. Itselläni on tämä alkuperäispainos ja erinomaiseksi todettu.
Myös Mervi Kaarnisen Punaorvot 1918 (Minerva) ilmestyy täydennettynä uusintapainoksena. Alkuperäistä versiota näkyy käytettynä myynnissä todella usein, joten tämä ei ehkä ole niin kaivattu.
Gustav Wickströmin En storm är lös: Åbolands skärgård vårvintern 1918 (Litorale) ilmestyy elokuussa ja ainakin toistaiseksi ainoastaan ruotsiksi. Ahvenanmaan ja Turun saariston tapahtumia. Toivottavasti joskus myös suomeksi.

Jo ilmestyneistä, mutta vähälle huomiolle jääneistä kirjoista mainittakoon Akaa yli vaikeiden aikojen, osa 2 (Toijalan Seudun Reserviupseerikerho ry), joka sisältää myös katsauksen akaalaisten vaiheisiin vuosina 1939-1945. Anna Sirolan Puhukoon paatinen pylväs esittelee vapaussodan muistomerkkejä ympäri Suomen.  Timo Valtakosken toimittama Punavangin kirjeenvaihto vuodelta 1918 kertoo hänen isovanhempien kirjeenvaihdosta uudestavuodesta 1918 uuteenvuoteen 1919. Andreas McKeughin väitöskirja Kirjoittaen kerrottu sota (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura) löytyy myös ilmaiseksi ladattavana PDF:nä ja on aika mielenkiintoinen, mitä on tuota nyt vähän olen selaillut.

Myös aihetta käsitteleviä romaaneja ilmestyy useita. Anneli Kannon Lahtarit ilmestyi jo alkuvuodesta ja tuon jo luinkin kesäloman aluksi. Oli vähäsen pettymys. Liiaksikin seurattiin todellisia tapahtumia, joten oli juoneltaan aivan liian ennalta arvattava. 
Pekka Kämäräisen Kiertotiet - Romaani kansalaissodasta (Nordbooks) kertoo Uudenkaupungin suojeluskunnan vaiheista ja se perustuu  pääosin Hannu Romppaisen tekemään historiatutkimukseen Verestänne versoi vapaus - Kalantilaiset sisällissodassa. Omistan tämän Romppaisen ihan laadukkaan kirjanja luulen sen rittävän itselleni.
Ville Kaarnakarin Operaatio Kagaali - Valkoisten salainen toiminta Helsingissä 1918 perustuu myös tositapahtumiin ja itse kyllä luen enemmin puhdasta tietokirjallisuutta. 
Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen (Tammi) taas saattaisi olla näistä kapinaromaaneista mielikuvituksellisin ja siten kiinnostavin. Todellisiin tapahtumiin tämäkin pohjautuu ja vie lukijan keskelle vuoden 1918 julmaa arkea, jossa punaisten kapina leviää ja naapurit muuttuvat raaoiksi vihollisiksi.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Koira haudattuna

Kävin lauantaina ajelemassa Taavetti-Savitaipale-Taipalsaari välin hyvin pitkästä aikaa. Erittäin hieno pyöräilyreitti, varsinkin Savitaipaleen ja Taipalsaaren väli. Meillä on suvun tiluksia Taipalsaaren kirkonkylässä ja kävin siellä.
Piti sitten katsastaa myös pikaisesti näitä matkan varrella olleita nähtävyyksiä.
Isovanhempani asuivat Savitaipaleella Huoltotie 1:ssä johonkin noin vuoteen 1974 asti ja itselläni on sieltä hieman joitain hämäriä muistoja. Muistan kun olin kävelyllä itseäni muutaman vuoden vanhemman tätini kanssa ja menimme jonkun talon ohitse, jonka edustalla oli joku koirapatsas. Tätini selitti, että näiltä kuoli koira ja se on sitten tuossa täytettynä. Tai näin minä asian muistan. Samaten muistitiedoissani oli selvä kuva tästä "täytetystä koirasta", jonka tosin myöhemmin arvelin olevan jonkinlainen patsas.
Kävin täällä seuraavan/edellisen kerran jotain reilut 10 vuotta sitten ja kävin katsomassa josko sitä patsasta vielä löytyisi. No löytyi ja paljon lähempää, kuin ensin etsin. Eikä ollut yhtään sellainen, joka muistikuvakseni oli jäänyt.  Löytyy Ympyrätien varrelta.
Tämä on todella hämmentävä muistomerkki. Hienoa, että on säilynyt jo lähes 50 vuotta ja kukkasista ja hyvästä kunnosta päätellen tätä on huollettu rakkaudella. R.I.P. Skotlannin paimenkoira Käräjäniemen Alati (Ali) 1955-1968. "Hän ei ole älyä häpyä vailla, koira joukosta koirien vain. Ei valheenkengissä kulje lain, hän hävyttömän ihmisen lailla".

torstai 15. kesäkuuta 2017

Verta itkevä kivi

Padasjoen Maakeskessä on pari metriä korkea, hieman sammaloitunut vaalea kivi. Näyttää, että siitä olisi joskus lohjennut pala pois paljastaen kiven sisältämän rautamalmin, joka on alkanut tihkumaan ruostetta. Kivi tunnetaan verta itkevänä kivenä. Perimätiedon mukaan tällä paikalla punaiset murhasivat hitaasti mylläri Kustaa Hemmilän 8. huhtikuuta 1918. Hänen tuskanhuutonsa kerrotaan kuuluneen harjun takaa Maakesken ryhmäkylään asti.
Sama kivi takaa päin. Tälläkin puolella on lohkeamia, mutta palat ovat vielä paikallaan.
Toisen paikallisen kertomuksen mukaan Maakesken kylässä punaiset olivat tappaneet myös Häkän talon isännän Juho Häkkän ja leikanneet häneltä siitinkalun pois. Tämän siittimen he olivat sitten vieneet hänen isälleen ja sanoneet, että toimme vaarille sikaarin.
Muut Maakeskessä murhatut valkoiset olivat Aleksiina Lyyrylä ja Juho Toivola.
Verta itkevä kivi löytyy 1924 valmistuneen seurantalo Rientolan takana olevasta metsästä pienen harjun rinteeltä.
Maakeskestä joitain kilometrejä pohjoiseen vanhaa maantietä pitkin saavutaan nuijasodan aikaisille taistelutantereille. Hämeen miesten osalta nuijasota päättyi tällä paikalla 14. tammikuuta 1597 verilöylyyn, jossa 400 antautunutta talonpoikaa surmattiin. Heidän talot hävitettiin ja maat jaettiin aatelisille ja heidän kannattajilleen. IIvari Arvidinpoika Tawast lupasi säästää talonpoikien henget, mikäli nämä luovuttavat aseensa ja antautuvat. Todettuaan tilanteen toivottomaksi talonpojat luottivat tähän tarjoukseen, mutta Tawast antoi huoveilleen luvan tappaa kaikki antautuneet. Vain muutamat onnistuivat pakenemaan. Petollinen antautumissopimus solmittiin edellisenä yönä vanhan valtatien varrella olevan nuijakiven luona. Padasjoella talonpojat kapinaan nostattanut Simo Piutulainen tuomittiin kuolemaan Padasjoen käräjille joulukuuussa 1597. Selvitysten mukaan nuijamiesten ruumiit on haudattu vanhalle kalmistoalueelle Nyystölän kirkkomäkeen.

Padasjoen seurakunnan kirkko oli tarkoitus perustaa Nyystölän kirkkomäelle ja rakennustyöt aloitettiin. Perimätieto kertoo, että pirut rikkoivat aina öisin sen minkä kirkonrakentajat päivän aikana saivat aikaan. Todennäköisesti pakanuuden aikaisiin jumaliin uskottiiin vielä vahvasti ja siihen uskovat häiritsivät uuden kirkon rakentamista. Kirkosta jäi joka tapauksessa kivijalka ja kellotapulin perustukset muistoksi kirkkomäelle. Kun rakennustyö Nyystölässä häiriintyi, niin kirkko rakennettiin otollisempaan paikkaa Padasjoen rantatörmälle. Ensimmäinen tällä uudella paikalla ollut kirkko valmistui vuonna 1450.

Näillä samoilla tantereilla taisteltiin myös 321 vuotta myöhemmin. Padasjoen suojeluskunnan esikunta oli Verhon kartanossa Nyystölässä. 18. helmikuuta 1918 punaiset hyökkäsivät Maakeskestä kohti Nyystölää. Taistelu kesti lähes vuorokauden ja valkoiset, Rantasalon komppania, joutui perääntymään Kellosalmelle. Hans Kalm lähetti Kuhmoisista 21. päivä vänrikki Ilmari Pohjanpalon johtaman toisen komppanian kiertämään Kellosalmen kautta Mainiemelle. Vääpeli Hans Holopaisen johtama ensimmäinen komppania taas eteni päätien suunnassa kohti Taulun risteystä. Punaiset tekivät vastarintaa niin tarmokkaasti, ettei hyökkäys onnistunut, vaan siinä menetettiin kaksi miestä. Pohjanpalon joukot asettuivat Kellosalmelle ja Holopaisen Arrakoskelle. Kalm aloitti sissitoiminnan, jonka tarkoitus oli aiheuttaa levottomuutta punaisten joukoissa. Kalmin joukot miehittivät Padasjoen Marianpäivänä 25. maaliskuuta. Yön aikana siellä olleet punaiset olivat jättäneet asemansa ja vetäytyneet paremmin puolustettaviin asemiin Maakeskeen ja osin Kurhilaan.
Valkoisten hautamuistomerkki löytyy Padasjoen kirkon vierestä. Sinä on 12 nimeä. Nestori Kinnunen, Kustaa Hemmilä, Juho Toivola, Vilho Pastila, Väinö Lindroth, Kalle Mäkinen, Kustaa Mäkinen, Erik Ala-Savikota, Juho Häkkä, Juho Alatalo. Sammaleet ovat vallanneet laattaa niin pahoin, ettei kahdesta alemmasta nimestä saa enää mitään selvää. Kaikkiaan punaiset murhasivat Padasjoella 8 valkoista, jotka yhtä lukuun ottamatta olivat siviilejä (Paavolainen).
Punaisten haudalla hautausmaan pohjoisreunalla ei nimiä ole. Koruton muistokivi on pystytetty 1946. Joukkohauta on suurin piirtein samalla paikalla, jossa siinä lepäävät punaiset teloitettiin keväällä 1918.

Kuhmoisten ja Padasjoen rajalla oleva Pippurin silta on ajat sitten purettu ja uusi betonisilta on rakennettu sen viereen. Vanhan sillan paikka erottuu edelleen hyvin joen penkalla. Työväen Arkistosta löytyy kuva alkuperäisestä puusillasta. Kuvan taakse on kirjoitettu teksti, jonka mukaan valkoiset ampuivat sillalla kaksi miestä ja heittivät ruumiit jokeen. Paikallisen perimätiedon mukaan toinen ammutuista olisi ollut nuori padasjokelainen poika. Sotasurmista tai muistakaan lähteistä ei tälle tiedolle löydy vahvistusta. Todennäköisemmin kysessä olivat Rujalan torppari Erik Juho Rujala ja hänen sisarenpoikansa Harmoisten työväenyhdistyksen sihteeri Valde Linnajärvi. Hans Kalmin joukot tekivät 19. maaliskuuta 1918 tiedusteluretken Padasjoen koillisosiin ja vangitsivat Rujalan ja Linnajärven. Heidät ammuttiin Harmoisissa kolme päivää myöhemmin.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Utin vesiputous


Tällä kertaa retkeilykohteena on todellinen antikliimaksi. Geocaching -sivustolta löysin joskus maininnan Utin Kaunokoskella olevasta nelimetrisestä vesiputouksesta. Tämä olikin todellinen mysteeri, mistään ei löytynyt kuvaa eikä muitakaan mainintoja kyseisestä vesiputouksesta, eikä edes kartassa näkynyt kyseisessä kohtaa minkäänlaista vesistöä.
Kävin täällä jo viime syksynä, mutta koska mukana ei ollut tuolloin kameraa, niin tein nyt uuden reissun. Paikka olikin sitten aika erilainen kuin villeimmissä haaveissani kuvittelin.
Kaunokoski paljastui kämmenen levyiseksi puroksi. Oli kyllä vähän pettymys. Tämän takia piti taas viettää neljä ja puoli tuntia pyörän päällä. No Kilometrikisa pyörii täysillä ja toukokuussa on tullut jo yli 2200 kilometriä ja viimeisen vuorokaudenkin aikana kertynee vielä joku kymmenen lisää.
Vesiputous päätyy jonkun talon piha-alueelle muodostaen pienen lammen. Jyrkänne on kyllä ihan hieno ja talo on aika komeassa paikassa. On nimittäin hieno takapiha ja puron solinakin on aika vaimeaa, ettei varmastikaan häiritse yhtään.

Tämä viikko olisi vielä töitä ja sitten alkaa kesäloma. Ensi viikolla olenkin sitten varmaankin kiertelemässä Keski-Suomen, Pirkanmaan ja Päijät-Hämeen maanteitä. Muutama mielenkiintoinen kohde olisi tarkoitus käydä katsastamassa ja niidenkin takia saa sitten taas viettää tuntikausia satulassa.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Kouvolan nähtävyydet - Ikuisuusprojekti

Tänään oli sitten ensimmäinen kesäpäivä kelien puolesta ja kun sattui myös olemaan vapaapäivä, niin lähdin katsomaan näitä Kouvolan merkittävimpiä nähtävyyksiä.
Rumpukujan rakennustyömaa on saanut viime vuosina ihan valtakunnallistakin huomiota. Tämän talon rakennustyöt alkoivat jo 1983 ja edelleen on vielä paljon tehtävää. Jatkettu rakennuslupakin on umpeutunut jo vuoden 1997 lopussa. Viime talvena tuohon seinustalle tehtiin nuotio, mistä johtuen nuo laudat ovat vähän kärähtäneet.
Naapureiden valituskierrettä talosta en ymmärrä. Tämähän on hieno ja on varmasti myös rauhallinen naapuri. Ei kuulu discojytkytystä tai nuoriso huudata mopoja pihalla muusta häiriöstä puhumattakaan. Nämä kuvat Viulukujan puolelta.
Tältä näyttää talo Rumpukujan puolelta. Komiat barrikadit ja sisällä on ainakin neljä henkilöautoa. Lehtitietojen mukaan tämä saattaa olla olemassa vielä pari-kolme vuotta, ennen kuin kaupunki pääse tätä purkamaan, jollei omistaja sitä tee. Kun nyt vertailin kuvia Googlen street view kuviin kesältä 2009, niin ottanut vähän takapakkia rakennustyöt. Pressut ei ole oikein kestäneet aikaa.

Samalla kävin myös viereisellä kasarmialueella. Tämän ruutikellarin bongasin ensi kertaa syksyllä 2012, kun kävin tekemässä juttua Kouvolan veripelloista. Myöhemmin ostin Ennen ja jälkeen 1918 -kirjan, josta löytyy muistelma Kouvolassa sotapalveluksessa syksyllä 1918 olleelta Evert Lepolalta, joka kuvasi tätä paikkaa vuosikymmeniä myöhemmin seuraavasti:
"Jouduin vartiopalvelukseen ruutikellarille, jonka seinustalle oli ammuttu satoja punaisia ja haudattu aivan kellarin seinästä alkaneisiin pitkiin hautariveihin. Haudat oli peitetty vain risuilla ja vähällä mullalla, ja kun hautarivit olivat muutaman kuukauden aikana laskeutuneet, oli näky ja haju kauhea. Risujen välistä työntyi esiin mm. naisten hiuksia ja kenkiä, ennen kuin sotilaat niitä myöhemmin peittivät lisää. Kouvolalaiset olivat tuoneet haudoille myös ristejä joissa oli nimiä ja punaiset liput. Myös seinään oli kirjoitettu monia tällä paikalla ammuttujen nimiä, ennen kuin alue eristettiin piikkilanka-aitauksella".
Kertomuksen on helppo todeta kovasti väritykseksi. Kaikki tiiliskivet ovat täysin ehjiä. Ainakaan tätä seinää vasten ei ole ammuttu ketään. Myöskään mainituista nimistä ei ole enää jälkeäkään. Ne haudatkin olivat tiettävästi hieman kauempana, muutamien kymmenien metrien päässä, eikä nykyisten tietojen mukaan täällä edes ammuttu kuin yksi nainen, Elin (Elli) Kokko
Orbean otin tänä keväänä käyttöön 12. maaliskuuta ja siitä lähtien on tullut viikottain ajeltua. Kilometrejä takana nyt tältä keväältä tällä pyörällä vajaa 1400 ja kokonaiskilometrejä tulee pian 90 000 täyteen. Ensi vuonna sitten ne maagiset sata tonnia.
Kävin vielä kurkkaamassa miltä Tommolan veripelto näyttää nyt. Kaikki ennallaan. Se puukin vielä tallella. Roskia ei ollut juurikaan ja muutenkin siistiä kun ei vielä risukko rehoittanut.
Tätä muistolaattaa en ollut ennen nähnytkään. Sijaitsee läheisellä leikkikentällä Käpylän kirkon takana. Teksti kertoo, että "Keväällä 1918 tällä paikalla surmattiin 30 maamme itsenäisyyttä ajavaa kansalaistamme". Sen on pystyttänyt Vapaussodan ja itsenäysyyden Kymenlaakson perinneyhdistys jo vuonna 2006. Luin tästä vasta viime talvena Vartista Sakari Viinikaisen mainiolta "Tätä et tiennyt Kymenlaaksosta" -palstalta. Vaan loppuiko tämä palsta nyt, kun Vartista tuli KS Keskiviikko? Ainakaan tässä ekassa numerossa ei enää Viinikaisen palstaa ollut. Harmi, mutta Viinikaiselta on tulossa syksyllä kirja nimeltä Rautatiesota 1918 - Taistelut Savon rintamalla, jonka aion ostaa.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Tiutisen redutit

Retkeilykohteena oli tällä kertaa Tiutisen saaressa sijaitsevat redutit. Viime syksynä talkoolaiset raivasivat tämän toisen linnoituksen ylimääräisestä puustosta, joka aikaa myöten rapauttaa muureja pahoin. Näin siistittynä tämä onkin paljon edustavampi.
Redutit ovat osa Ruotsinsalmen merilinnoitusta joka on rakennettu 1790-1809 keisarinna Katariina II:n käskystä samanaikaisesti siihen strategisesti liittyneen maaliikennettä turvanneen Kyminlinnan kanssa. Redutti Tiutinen sijaitsee saaren kaakkoisosan niemekkeellä, josta käsin tarkoitus oli vartioida Majasaaren salmen välistä liikennettä.
Koska redutti sijaitsee keskellä asutusta, ovat sen ulkovarustukset lähes täysin tuhoutuneet alueen myöhemmässä maankäytössä. Pohjakaavaltaan neliönmuotoisesta varustuksesta ovat jäljellä ainoastaan keskiosat ja osia vallihaudasta.
Itäinen muuri oli jo pahasti sortunut puiden juurten tehdessä tuhoja.
Toinen Tiutisessa sijaitsevista reduteista tunnetaan nimellä redutti Pitkäsalmi ja se sijaitsi alunperin Tiutisen saaren pohjoisosassa Hallan ja Tiutisen saaren väliin jäävää Pitkäsaarta vastapäätä. Se on osin siten paremmin säilynyt, että myös ulommat vastamuurit ovat jäljellä.
Neliskulmainen linnoitus oli alaosastaan kiveä ja yläosasta tiiltä. Tiilisestä muurista on pieni osa säilynyt.
Nykyisin Tiutinen ja Halla on yhdistetty täytemaalla, joka on otettu osin redutin sisäosista vuonna 1905. Samalla päävalliin on puhkaistu leveä ajoaukko.
Saarten välissä olevan Puujalan salmen ylitse meni kyllä silta, jota pitkin kulki myös pieni tavarajuna vaunuineen. Silta oli kuitenkin tiukasti vartioitu ja sitä saivat käyttää ainoastaan Hallassa työssä käyvät ja jotkut muut Halla-yhtiöltä luvan saaneet henkilöt. Hallan saari kun oli teollisuusaluetta. Muut joutuivat kelirikkosaikaan kulkemaan henkensä kaupalla heikkoja jäitä pitkin. Varustukseen kuului pitkä keppi, jota pidettiin vaakasuorassa asennossa keskeltä kiinni. Jos putosi sulaan sen avulla pystyi ponnistamaan takaisin jäälle.
Vappu ei ollut vielä viime vuosisadan alkupuolella vakiintunut kevätjuhlaksi, vaan juhlia vietettiin sekä touko- että kesäkuun ensimmäisinä päivinä. Vuosina 1901-1904 kesäkuun ensimmäisen päivän kevätjuhlaa vietettiin tässä Pitkäsalmen redutissa. Juhlat järjestettiin yhdessä Hallan VPK:n kanssa ja ne vietettiin raittiuden ja isänmaallisuuden hengessä. Vuoden 1901 kevätjuhlan puhetta tosin moitittiin liian sosialistiseksi - sosialismista sai puhua vain kansallisena aatteena, ei kiihoitusmielessä, sanottiin. Juhlien ohjelma koostui pääpuheesta, raittiuspuheesta, soittokunnan esityksestä sekä erilaisista urheilulajeista. Urheilukilpailut järjestettiin pituushypyssä, kuulan työnnössä, 100 metrin juoksussa, ammunnassa ja soudussa. Lopuksi oli työryhmien välinen köydenveto.
Kävin pitkästä aikaa katsomassa myös Huvilaniemessä sijanneen laatikkotehtaan raunioita. Norjalaiset perustivat saarelle vuonna 1912 laatikkotehtaan, jolle annettiin vientimarkkinoilla hyvin tunnettu nimi - Oy Gutzeitin laatikkotehdas Ab. Tehtaaseen kuului myös lautarha ja vuonna 1934 valmistunut puujauhomylly. Valtaosa tehtaan työntekijöistä oli naisia, joita esimerkiksi vuonna 1929 oli 300, koko työntekijämäärän ollessa noin 500. Laatikkotehdas tuhoutui elokuun 1943 pommituksessa, joka tuhosi myös kaksi kolmasosaa Tiutisen asuinrakennuksista. Uusi laatikkotehdas rakennettiin Jylpylle.