tiistai 17. huhtikuuta 2018

Karhula 17. huhtikuuta 1918

17. huhtikuuta 1918 vangittiin Karhulassa "yleiseltä tieltä" kaksi Karhula Oy:n virkailijaa, rakennusmestari Karl Bertil Forsius ja konttoristi Rolf Nassokin.  Kumpikin suojeluskuntaan kuuluneita miehiä. Forsius oli ollut talvella mukana Porvoon suojeluskunnan toiminnassa, mutta palannut helmikuun lopulla takaisin työpaikalleen Karhulaan, jolloin oli joutunut 10 vuorokaudeksi vangituksi ja ollut sen jälkeenkin valvonnan alaisena. Uuden pidätyksen syy on jäänyt epäselväksi, käsky tähän on saattanut tulla Kouvolasta.

Alarik Ahola ja Valdemar Velin kuulustelivat vankeja Kymin työväentalolla. Ahola, "toiskätinen-Aatu", lisänimi kertoo ammatin: sahatyömies, oli paikallisia punakaartin johtomiehiä, Velin kuului Kaipiaisten lentäviin. Kotoisin hänkin oli Kymistä.
Vangit aiottiin lähettää edelleen Kouvolaan kuulusteltaviksi. Saattajiksi määrättiin Mooses Pakkanen Inkeroisista ja Einari Pitkänen Kymin Kaarniemestä, heitä kun ei tunnettu Karhulassa. Pakkasta, Pitkästä ja Veliniä yhdisti Kaipiainen, jossa he kaikki olivat olleet töissä ennen sotaa. Vartijoita evästettiin vielä, että elleivät vangit hyvällä kulje, voidaan he ampua matkalla. Vangit ja vartijat lähtivät kävellen muutaman sadan metrin päässä olevaa rautatieasemaa kohti.
Ylikäytävän kohdalla vangit tekivät lakon ja kieltäytyivät ampumisen uhallakaan jatkamasta matkaa. Miesten sanaillessa paikalle sattui myös kotimatkalla ollut punakaartin postinkuljettaja Arvid Eklund. Pakkasen kertoman mukaan päällikkönauhoja kantanut Eklund veti esiin revolverin ja käski ampumaan vangit mikäli nämä eivät tottele. Tämän oli kuullut myös eräs ohi mennyt tyttö. Eklundin itsensä mukaan hän oli vain varoittanut vankeja. Tuloksena oli kuitenkin, että Mooses Pakkanen ampui Bertil Forsiuksen ja Einari Pitkänen Rolf Nassokinin, sen "laihemman ja kivulloisen." Nassokin oli ilmeiseti ollut sairaana, toinenkin lähde kertoo, ettei hän ollut aivan terve. Paikalle ensimmäisenä rientänyt Waldemar Velin survaisi vielä maassa loikovaa Forsiusta pistimellä rintaan. Myöhemmin Kouvolaan lähetetyssä raportissa todettiin: "Vangit lähtivät karkuun, jolloin meidän vahti ampusi ne molemmat."

Lauantai-iltana kahdeksan jälkeen oli vielä runsaasti väkeä liikkeellä, kun radalta kuului 6-7 laukausta. Pian alkoi väkijoukosta kuulumaan puhetta, että siellä ovat punaiset ampuneet ihmisiä. Uteliaita riensi katsomaan mitä oli tapahtunut. "Ei saa mennä sinne, siellä on punakaartilaisia", joku varoitti.
Tähän työväenkasarmi Port Arturin pohjoispäätyyn kerääntyi joukko katselijoita, etupäässä naisväkeä. Vaikka oli jo hämärää, radalla nähtiin kävelemässä erittäin hermostuneina kaksi tai kolme aseistettua miestä. Kolmas apulaisen tapaiselta näyttävä lyhyenläntä mies oli ilman asetta. Paikalle tuli työväentalolta lisää kaartilaisia jotka kantoivat ruumiit sivuun ja peittivät laudoilla, kunnes ne yön turvin korjattiin pois. Jotain oli silti ehditty näkemään. Nassokinin kyljessä nähtiin pistinhaava ja päähän oli ammuttu kaksi luotia. Forsiuksen sanottiin olleen vieläkin pahemman näköinen. Kummaltakin toinen silmä pois. Näin huhuttiin.

Valkoiset saapuivat Karhulaan 4. toukokuuta. Seuraavana päivänä alkoivat teloitukset läheisellä halkotarhalla. Aatu Ahola oli yksi ensimmäisistä ammutuista. Kaipiaisten lentävät olivat onnekseen ehtineet saamaan siirron Viipurin rintamalle. Velin vangittiin Naulasaaressa, Pakkanen ja Pitkänen Tienhaarassa. Surmien selvittely venyi syksyyn asti, olihan yksi päätekijöistä ammuttu ilman kunnollisia kuulusteluja. Pakkanen oli jo kertaalleen ehditty tuomita ja laskea ehdonalaiseen vapauteen. Uudessa oikeudenkäynnissä hänet tuomittiin kuolemaan. Saman tuomion sai myös Pitkänen. Jutun käsittelyn venyminen myöhäiseen syksyyn pelasti kuitenkin molempien henget, sillä kuolemaantuomioita ei enää laitettu täytäntöön, vaan ne muutettiin elinkautisiksi. Miehet vapautuivat viimeisten armahdusten myötä. Veliniä pidettiin sen verran tärkeänä tekijänä, että hänet lähetettiin Viipurista Kotkaan kuulusteluihin. Hän onnistui kuitenkin karkaamaan kaikkiaan kolmasti. Etsintäkuulutuksessa mainittiin tuntomerkiksi ison koon lisäksi musta silmä, mikä kertoo kaiken kuulustelumetodeista. Ilmeisesti Velin pääsi pakenemaan Ruotsiin ja vältti kaikki seuraamukset.
Arvid Eklund välttyi murhasyytteiltä, hänet tuomittiin vain valtiopetoksesta, tosin varsin kovaan kymmenen vuoden tuomioon. Valtiorikosylioikeus pudotti tuomion 8 vuoteen.
Surmapaikka kartalla. Alkuperäinen kapearaiteinen rautatie kulki vuoteen 1927 asti nykyisen Aumakadun paikalla. Työväenkasarmi Port Artur, eli talo numero 310 B, sijaitsi osoitteessa Kokkolankatu 9. Se on purettu muistelijoiden mukaan 1970-luvulla. Kymin työväentalo tuhoutui tulipalossa helmikuussa 1955. Karhulan tuolloinen rautatieasema, myöhempi Ahlströmin virkailijakerho purettiin 1996. Paikalla ei ole mitään mikä muistuttaisi tästä tapahtumasta.

Lähteet:
Valtiorikosylioikeuden aktit 5670, 25357 ja 27285
Etelä-Suomi 23.11. 1918
Rakennustaito 15.6. 1918
Olli Korjus: Hamina 1918

torstai 5. huhtikuuta 2018

Tie vapauteen näyttely

Kotkan työväentalolla eli sirppiliiterissä on ollut esillä 3. maaliskuuta lähtien Työväen sivistysliiton Kotkan seudun opintojärjestön tuottama Tie Vapauteen - elämää punaisessa Kotkassa 1918 -näyttely. Näyttely on avoinna vielä 4. toukokuuta 2018 asti ja siihen voi tutustua tiistaisin ja torstaisin klo. 14.00-17.00 välisenä aikana. Löytyy kolmannesta kerroksesta, kun siitä Keskuskadun puoleisesta ovesta menee sisään.
Pienen näyttelyn perusrunko perustuu tällaisiin infotauluihin, joista kuvassa on puolet. Lisäksi näytteillä on hieman esineistöä, jota on saatu lainaksi Työväenmuseo Werstaalta, Kymenlaakson museolta, etelä-kymenlaaksolaisilta sos. dem. puolueosastoilta sekä yksityishenkilöiltä.
Esillä on muutamia punalippuja, tässä Munsaaren Työväenyhdistyksen ja Kymin TY:n naisosaston liput.
Ikkunalaudalla Kotkan Riennon palkintoja. Rientohan perustettiin vuoden 1905 suurlakon aikaan Kotkan punaisen kaartin voimistelu ja urheiluseuraksi. Kuvassa seuran menestynein urheilija, olympiavoittaja Kaarlo Koskelo.
Vieressä Työväenyhdistyksen soittokunnassa musisoineen Jere Laineen (1884-1947) klarinetti.
Vitriinissä on kaikkea kiinnostavaa pikkuesineistöä, vanhoja rahoja, leipäkortteja ja em. Jere Laineen Hennalan vankileirillä 16.6. 1918 tekemä tuohinen rasia.
Hevos- ja kivityömies Iisakki Hintikan (1865-1946) työkaluja, joita tämä on käyttänyt luultavasti venäläisten patteritöissä sekä Metsäkulman hautausmaan kiviaidan teossa 1920-luvulla. Myös Hintikka oli Hennalan vankileirillä, josta palasi syksyllä nälkäkuoleman partaalla. Ida-vaimo oli nähnyt kuinka aiemmin vankileiriltä palannut naapurin mies oli kuollut "kunnon ruokaa" liikaa syötyään, joten Ida syötti miehelleen ensimmäisen viikon vain "kauralimaa".
Pöydällä oli kopio Tiutisen työväentalon vahtimestarin vaimon Elin Ihalan muistelmista vuodelta 1918. Tässä pieni näyte. Kuvasin nämä kaikki sivut. Näitä ei ole tietääkseni julkaistu koskaan missään. Aihetta olisi, kuten myös toisen tiutislaisen Urho Javanaisen hyvinkin laajojen muistelmien kokonaan julkaisulle. 
Tässä muistotaulu menehtyneistä Tiutisen työväenyhdistyksen jäsenistä. Tämä on ollut ainakin joskus esillä Tiutisen työväentalon juttutuvan seinällä. En ollut tätä ennen nähnyt. Lisäksi näytteillä oli myös vastaava muistotaulu Popinniemen TY:stä. En saanut siitä oikein hyvää kuvaa.
Kolmas muistotaulu esittää "vakaumuksensa puolesta henkensä antaneita pyhtääläisiä".
Tämä kuva löytyy näyttelyn infotaulusta ja sama kuva vilahti myös talvella TV:stä tulleessa Käy eespäin -dokumentissa. Tunnistin paikan heti Tampsankankaaksi. Teksti kertoo, että "Muisto veljeshaudalta 10.6.1928". Eteenpäin -lehdessä olleen ilmoituksen mukaan muistojuhla alkoi puoli kahdelta iltapäivällä ja ohjelmassa oli KTy:n soittokunnan soittoa, Eero Vänskän pitämä tervehdyspuhe, KTy:n sekakuoron esitys, toimittaja Hämäläisen puhe, Onni Paukkosen lausuntaa, Hjalmar Hännikäisen "kipinä" puhe sekä lisää kuoro- ja yhteislaulua.
Myynnissä oli tätä Kotkan sosialidemokraattisen kunnallisjärjestön 110-vuotis juhlakirjaa, jonka ostin. Ilmestynyt jo pari vuotta sitten, mutta ei ole edes paikallisissa kirjastoissa tätä tai ei ollut ainakaan viime syksynä, kun tästä vähemmällä huomiolla ilmestyneestä kirjasta kuulin. Kuvia on paljon. En ole ehtinyt vielä lukemaan.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Alahovin luutarha

1970-luvun alkupuolella, 1973 tai 1974 Karhulassa aloitettiin rakentamaan nykyistä Alahovin kerrostalolähiötä. Turku-Viipuri maantie eli Kuninkaantie on aikoinaan mennyt nykyisen Alahovin läpi. 1970-luvun alussa peltojen keskellä oli ainoastaan pitkä suora Korkeakoskelta Otsolaan johtavaa paikallistietä. Paikalle sattumalta pyöräilleet pojat näkivät suoran alussa tien oikella puolella metsän reunassa tapahtuvan jotain erityistä. Ensimmäisen talon perustuksia kaivettaessa melko läheltä maanpintaa oli löytynyt suuret määrät luurankoja. Näky on piirtynyt ikuisesti paikalla olleiden muistiin. Kymmeniä pääkalloja sikin sokin, nahkasaappaita, joissa vielä luut sisällä ja vaatteiden jätteitä. Jotkut muutkin lähiseudulla asuneet muistavat käyneensä katsomassa luutarhaa. Itse asuin Aittakorvessa, enkä edes olisi osannut lukea Eteenpäin-lehdessä ollutta juttua tästä löydöstä. Meille tosin tuli Etelä-Suomi, kait siinäkin asiasta kirjoitettiin. Pitäis se varmaan käydä kirjastosta etsimässä.
Paikka on täsmälleen tässä kalliojyrkänteen edessä. Taloa ei lopulta rakennettu hautausmaan päälle, vaan vähän sivuun. Nyt haudan päällä on mm. lasten hiekkalaatikko, eikä mikään kerro paikan historiasta. Useat Alahovissa ikänsä asuneetkaan eivät ole edes kuulleet koko luutarhasta.

Hauta tunnetaan "Kustaan sotilaiden hautana", eli saatiin selvitettyä tämän olleen Kustaa III:n sodan aikainen kalmisto. Ruotsinsalmen meritaisteluja seudulla käytiin kaksi vuosina 1789-90. Näistä jälkimmäinen, 9.-10. heinäkuuta 1790 käyty toinen taistelu päätyi ruotsalaisten voittoon.
Tässä vielä ote Kustaan aikaisesta venäläisestä kartasta. Alkuperäinen kartta on piirretty länsi-itä suunnassa ja oikaisin tämän pystyyn hahmottamisen helpottamiseksi. Kyminlinnaa ei ollut vielä rakennettu, sen paikalla lukee Kymenkartano. Keskellä oleva tumma alue on Äijänvuori, jonka oikella puolen Kalliokoski ja Hortola. Oikella ylhäällä lukee Högfors, eli Korkekoski. Korkeakosken haaran oikella puolella Helilä ja Eskola. Kymin entinen kirkko on merkitty ristillä ja sen pohjoispuolelta ennen maantietä löytyy siis tämä hautausmaa. Nykykartta näyttää tältä.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Kotkan kaupungin osoitekalenterit 1903-1929

Kansallisarkiston digitoitujen lehtien joukosta löytyy vaikka mitä mielenkiintoista. Kuten nämä Kotkan kaupungin nimi-, osoite-, ammatti-, ja liikekalenterit vuosilta 1903191519191923 ja 1929.
Oman aikansa "puhelinluetteloita" keltaisine sivuineen, eli yksinkertaisesti kotkalaiset saivat toimittaa nimi-, ammatti- ja osoitetietonsa julkaisijalle ja nämä tiedot sitten julkaistiin vuosittain. Mitenkään täydellisiä nämä eivät tunnu olevan. Varsinkin työväestöä taitaa puuttua paljon varsinkin noista vanhemmista luetteloista. Nuo kaksi viimeistä tuntuu olevan paljon täydellisempiä. Noissa kahdessa viimeisessä on myös hyvä osoitekartta, josta pystyy katsomaan täsmällisesti missä kukakin on asunut. Vanhemmista osoitteista löytyy toisaalta myös Kotkan matkailukartta vuodelta 1910.

Omaa sukuani ei ole asunut tuolloin Kotkassa muita kuin isoäitini perhe vuodesta 1905 lähtien ja he löysinkin noista kahdesta viimeisestä luettelosta. Asuivat Hovinsaarella osoitteessa Runeberginkatu 4 ainakin vuodesta 1923 lähtien elämänsä loppuun asti. Tai isoäiti ja hänen sisarensa kyllä muuttivat muualle ja isoäidin veljen vaimo ehti vielä muuttamaan Kotkansaarelle, kun talo purettiin 1980-luvun jälkipuoliskolla. Sittemmin tämä tontti oli rakentamatta vuosikymmeniä. Viime kesänä kun siitä pitkästä aikaa menin ohi, niin yllätyin kun siihen oli valmistumassa iso kerrostalo. Olin useasti pysähtynyt tuohon tontille verestämään muistoja. Aukku oli niin mukava ja Topikin oli melko aikaansaava mies. Esiintyy kirjastonhoitajana Toivo Pekkasen Lapsuuteni -kirjan filmatisoinnissa. On muuten hieno kirja ja tuo siitä tehty TV-sarja.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Kaarlo Valli: Liekeissä


Löytyipä Kaarlo Vallin "klassikkoromaani" Liekeissä vuodelta 1922. Onko kulttikirja? No ihan sellaiseksi tätä ei kait voi kutsua. Lähinnä oman aikansa kuriositeetti. Tästä on kuitenkin ollut mainintoja useammassakin lähteessä, mikä on herättänyt mielenkiintoni.
Yhteiskunnallinen romaani, joka on myös kertomus luokkarajat ylittävästä rakkaudesta ja toveruudesta. Luokkatietoinen työläinen Hannes Valtimo pelastaa pikkupojan auton alle jäämiseltä loukkaantuen itse. Auton kyydissä ollut Ester Ståhl saapuu sairaalaan tapaamaan urheaa Hannesta ja alkaa rakkaus.  Romaanina tämä ei ole kummoinen, eikä tarjoa historiantutkijallekaan mitään tietoa, vaikka Valli itsekin onkin ollut osallisena kirjan kuvaamissa tapahtumissa. Ihan sujuva pokkari kuitenkin. Ei aiheuta myötähäpeää lukijassa. Ehkä ainesta kulttikirjaksi.

Kauhun aika -kirjassaan Jukka Rislakki mainitsee Hannes Valtimon esikuvana olleen Ali Aaltosen, mikä on varsin käsittämätön väite ja selvästi virheellinen, sillä Juri Nummelinin mukaan esikuvana oli Verner Lehtimäki, joka sopii selvästi paremmin Valtimon rooliin.

Kaarlo Valli syntyi Vehmaalla 4. syyskuuta 1895. Perhe muutti pian Uuteenkaupunkiin, jossa Valli kävi kansakoulun ja oli isänsä räätälinopissa. Sai 1918 avunannosta valtiopetokseen 7 vuoden vankeustuomion.  Vapautui tammikuussa 1921, jolloin oli syntynyt syvempi harrastus kirjallisuutta kohtaan. Tämä esikoisteos Liekeissä ilmestyi omakustanteena ja sen jatkona sodanjälkeisellä ajalla liikkuva kuvaus Vannoutuneet, kertomuksia ja katkelmia v:lta 1918 Koston kourissa, runokokoelma Taistelun varrelta, nämä kaikki v. 1922, sekä Venäjän vallankumouksesta kirjoitettuja kertomuksia ja kuvauksia Sytykkeitä 1923. Valli avusti myös kirjein ja runoin useita vasemmistolaisia aikakauslehtiä, sekä kirjoitti Työväennäyttämölle näytelmiä, joista julkaisematta jäänyt Sovittamattomat johti 2 kk:n vankeustuomioon 1926. Vasemmistolaisen poliittisensa toimintansa johdosta sai lapualaisaikana 2 1/2 vuoden tuomion, jonka kärsi 1930-33. Viimeiset vuotensa eli räätälintyönä. Kuoli Turussa 19. joulukuuta 1936. Tiedot kirjasta Käy eespäin (1957).

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Lauluja utopiasta

Tässä iltana eräänä tuli TV:stä melko tuore elokuva Agit-Prop Kvartetista, eli Peter von Baghin alulle panema ja Jouko Aaltosen loppuun ohjaama Lauluja utopiasta. "Videot" oli nauhoittamassa ja olen nyt katsonut tuon jo kolmasti.
En tiedä koska kuulin ensimmäistä kertaa Agit-Propia. 1980-luvulla tuskin olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Nimeen muistan törmänneeni ensimmäistä kertaa Juhani Vallin toimittamassa Levykataloogissa (1989), jonka ostin vuosi tai pari sen ilmestymisen jälkeen. Sittemmin erinäisissä TV ja radio-ohjelmissa soitettiin toisinaan näitä "laululiikeen" esityksiä, jotka jollain perverssillä tavalla alkoivat kiehtomaan camp-huumorina. Yksi mieleenpainuva kokemus oli Kalliolle kukkulalle TV-elokuva vuonna 1993, josta jäi erityisesti mieleen Heimo Anttiroikon Ystävyyden juna -biisi, jonka Anna-Riitta Minkkinen ja Sinikka Sokka ovat levyttäneet. Tulihan siinä myös Haluavatko venäläiset sotaa? uutena filmiin tehtynä versiona, kun tuon nyt Areenasta katsoin. Hieno filmi muuten.
1970-1977 kokoelma CD ilmestyi loppuvuodesta 1995 ja sen ostin jokseenkin tuoreeltaan. Ensi kuulemalta muistan hieman vieroksuneeni levyn soundia, mutta kyllä aika äkkiä tuli huomattua, että nyt ollaan asian ytimessä.
Tähän elokuvaan palatakseni. Agit-Propin tarina, joka on kuultu kyllä aikaisemminkin. Jouko Aaltosen Kenen joukoissa seisot -elokuvassahan oli myös Agit-Prop varsin keskeisessä osassa. Oikeastaan juuri mitäään uutta yhtyeen vaiheista ei tämä elokuva tarjoa. On kuitenkin vuosien varrelta useita hyvinkin hienoja konserttitaltiointeja, joista harmittaa eniten vuonna 2007 TV:stä tulleen Estradilla KOM-Teatteri ohjelman missaaminen. Nämä 1970-luvun saksalaiset taltioinnit olisi myös mukava nähdä kokonaan. Berliini 1973 nyt ainakin, tubesta löytyy kyllä jo useita taltiointeja kyseisiltä festivaaleilta.

torstai 14. joulukuuta 2017

Riennon uimarit 1917

Kuvassa on joukko Kotkan Riennon uimareita mahdollisesti syksyllä 1917. Ylhäältä vasemmalta lukien Verner Alajääski, Toivo Paavilainen, Vilho Sirenius, Martti Salokannel, Pulli, jonka etunimi on jäänyt historian hämärään, sekä edessä istumassa Signe Halonen ja Saima Penttilä (Vihervaara). Kuvaan liittyy kotkalaista työläisurheilun historiaa ja pari traagista ihmiskohtaloa.

Keskellä seisova Emil Vilhelm "Vilho" Sirenius syntyi Kotkassa aviottomana lapsena 9. joulukuuta 1895. Hän oli kotkalaisurheilun alkuaikojen kirkkaimpia tähtiä. Kansakoulun jälkeen Sirenius liittyi Skandinavian maita kiertäneeseen sirkukseen ja palattuaan alkoi kunnostautua uimahyppääjänä. Päästyään Helsingissä 1914 pidetttäviin mestaruuskilpailuihin, voitti hän yllättäen vaihtelevien hyppyjen mestaruudet. Vilho saavutti sekä 1915 että 1916 kolme Suomen mestaruutta vaihtelevissa kerros- ja ponnahduslautahypyissä sekä selkäuinnissa, missä hänen ennätyksensä 1.31,17 kesti kymmenen vuotta. Vuosina 1915-1917 Sirenius oleili Helsingissä esiintyen ammattilaisena suosituissa kabaree- ym. esityksissä. Ammattilaisura loppui loukkaantumiseen hänen pudottua rekiltä Jyryn tai HTY:n joulujuhlassa 1917. Kotkaan Vilho palasi palasi syyskuussa 1918 masentuneena ja ilmeisen rahattomana. Ystävät olivat kaikonneet kuka minnekin. Vilhon elämä päätyi itsemurhaan hirttäytymällä rakastamansa uimalaitoksen vintille. Ruumis löytyi vasta seuraavana keväänä. Verijäljet olivat pitkään seinässä nähtävillä.

Tammelessa 1891 syntynyt Martti Salokannel oli 10-luvulla maamme parhaita vapaauimareita. Salokannel edusti Porin ja Vaasan seuroja, ennen kuin muutti 1914 Kotkaan ja siirtyi porvarillisen Kotkan Uimaseuran riveihin uiden neljä Suomen mestaruutta. Syksyllä 1917 Salokannel vaihtoi leiriä ja siirtyi Rientoon. Syksystä 1916 asti hän oli työskennellyt Kotkan poliisilaitoksen kanslistina ja myös kapina-aika meni punaisen kunnallishallinnon palveluksessa. Näistä toimista lankesi kuuden vuoden tuomio. Vapauduttuaan ja saatuaan kansalaisluottamuksen takaisin Salokannel toimi sosialidemokraattina mm. TUL:n piirin johtokunnassa, urheilulautakunnassa., rahatoimikamarissa 1923-1924, sekä valtuutettuna 1924-1925. Urheilu-uran parhaat vuodet olivat jo ohi. Hän työskenteli myymälänhoitajana, tiettävästi työväen osuusliikkeessä, kunnes muutti 1931 perheineen Helsinkiin.

Verner Alajääski toimi syksystä 1917 alkean Kotkassa miliisinä, varsinaiselta ammatiltaan hän oli leipuri. Syystä tai toisesta Verner joutui eroamaan miliisinvirasta, häntä syytettiin mm. Ruotsin konsuliin kohdistuneesta takavarikosta. Erottuaan miliisistä hän liittyi heti punakaartiin osallistuen Mäntyharjun rintaman taisteluihin. Näistä toimista valtiorikosoikeus langetti tuomioksi kuusi vuotta. Vapauduttuaan Verner jatkoi Riennon voimistelunohjaajana, mutta mielenterveys alkoi pian järkkymään. Veljensä Elmer Alajääski, joka myös oli Riennon kantavia voimia, oli kuollut Tammisaaren vankileirillä. Loppukesästä 1927 Verner lähti soutelemaan morsiamensa neiti Markkasen kanssa, kuristi tämän Tuohipöllön lähellä ja hukuttautui myös itse. Ruumiit löydettiin muutamien päivien jälkeen.

Edessä vasemmalla istuu Kotkan naiskomppanian päällikkö, 21-vuotias sekatyöläinen ja uimaopettaja Signe Halonen. Tämän VRYO-paperit ovat mielenkiintoista luettavaa. Kotkan suojeluskunnan lausunto syytetystä oli vähemmän mairitteleva:
"Oikein punikin luonne. Kova juoksija ryssien hännässä. On kuulunut kuolemanpataljoonaan perustamisesta saakka ja ollut sen päällikkönä. Eiköhän lie ollut Kyminlinnan ja Ahvenkosken taisteluissa. Ollut takavarikoimassa mm. Langinkoskella viljaa, vaatteita, astioita ym. Tämä kuolemanpataljoonan päällikkö kulki housuissa ja olikin oikein terhakka solttu. Paha on jos vapaaksi pääsee. Villimpiä punikkeja, jonka toimet kaikki eivät vielä ole tulleet päivänvaloon. Äiti, joka on velho on vangittuna, samoin sisar. Hyviä ystäviä ryssän y.m. yökyöpelien kanssa. Joutaa Saksaan".

Taisteluihin osallistumiset hän kiisti, myönsi toimineensa naiskomppanian voimistelunohjaajana ja olleensa Langinkoskella inventoimassa tavaraa ottamatta niitä mukaansa.
Useat todistajat mainitsivat Halosen olleen naiskomppanian päällikkö, vetäneen voimisteluharjoituksia työväentalon salissa, sekä järjestelleen vahtivuoroja. Lahden vankileirin sairaalan taloudenhoitaja A. Rintala antoi Halosesta myönteisen lausunnon, jonka mukaan hän on käyttäytynyt nuhteettomasti ja ollut ahkera ja luotettava, eikä hänessä ole huomattu olevan kapinallisia mielipiteitä. Tämä on saattanut lieventää tuomiota, sillä Valtiorikosoikeuden osasto 122 antoi vain kolmen vuoden ehdottoman tuomion. Ylioikeus vahvisti tuomion, mutta Halonen vapautui ensimmäisten armahdusten myötä lokakuun 1918 lopulla. Vankileiriaika ei vienyt kuitenkaan terveyttä, sillä Signe Halonen voitti vielä elokuussa 1919 Riennon uimakilpailut.

Lähteet: Hannu Eklund, Kotkan urheilun historia. Sanomalehdet Etelä-Suomi ja Eteenpäin 1916-1919. Valtiorikosylioikeuden aktit 23853, 19049, 18427.